Stadin iltaruuhkan ahtaudessa, dallaa hissuksensa vaan,
vanha spurgu raahaten, hervotonta klabbiaan.
Kolottavaa vasentaan. Ei sill oo kiire minnekään,
steissiltäkin piti lähtee, lätkimään.
Antaa vetää! Oli saatesanat – ei se mitään.
Fittimpääkin oli kuullu, usko vaan,
mies maallisella matkallaan.
Kivi, teatteri takanaan, tsittaa stenutuolillaan,
kuin olis kaikki maailman huolet harteillaan.
Äijä klenkkaa siihen alle, runoilijan jalustalle.
Pahvinpalan hittaa, lämmikkeeksi revan alle.
Studaa handut, nuppi tutisee. Fikkastansa flindan hapuilee.
Ottaa snadit, kun on galsa, lämmitä ei enää vanha kesäpalsa
Snadisti saa ryyppy bluden vielä kiertämään,
jää siihen gubbe, laiffiansa miettimään. Yksinään.
Vaipuu hetkeks uuneen horteiseen,
palaa aikaan kaukaiseen:
Oli perhe ja luja usko tulevaisuuteen.
Uni muuttuu, vanhaan painajaiseen:
Mies juoksee kantaen kaveriaan .
”Veka älä jätä!” – kuulee korvissaan.
Laukaus – pettää vasen jalka alta.
”Lähtekääpäs liikkeelle siitä!” Käskee esivalta.
Stadin illan hämärässä, dallaa hissukseen vaan,
vanha gubbe raahaten, hervotonta klabbiaan.
Kolottavaa vasentaan.
