Mun faijan systeri Somerolla, jossa staijattiin sotaa hanessa muden kera, bamlas jo silloin ku olin vielä ihan rintaruokinnassa, et duunaa vielä joskus tästä snadista kundista salonkikelposen herrasmiehen. Mut ei täti parka kait vielä silloin bonjannu, et on duuneja jotka vaan ei voi koskaan onnaa.
Ku olin Lapparin kansiksen neljännellä niin yleensä silloin pyrittiin opariin. Meitsiki sai sit kutsun sinne Somerolle. Kait tää mun pyrky joten kuten sit onnaski ku täti skulas mudelle, et boitsu sit elokuun finaalissa ponkasis Someron linjan busaan ja roudais meggeen kledjut ja muutki tykötarpeet, ku tää sen kivinen skoletie sit siellä alkais.
Tää mun kotoutus tähän landemestaan oliki sit verta, hikeä ja kyyneleitä. Vaivas tätä snadii boitsuu jatkuva puolvaikee hinku takas himaan Tölikkään. Tää täti pyöri sinkkuna koko sen elon. Oli sodassa heti eturintaman ja tykinjyskeen takan muutaman vuoden hammaslegurina. Piti sit siellä sen himassaki meitsille preussilaista kuria, mikä oliki myrkkyä tällaiselle Tölikän katupojalle. No sit onneks toi Femme Fatale hiffas tän pikkukundin hädän ja tuskan ja riensin jeesaan.
Oli vuosi 1959 ja niin ku aina, mä vietin kesikset Stadissa. Se oli kait jotain heinäkuun puolvälii. Oli ihan kliffa aamu ja dallasin Hietsuun tsiigaan tuttuja kundeja ja lyftaan puntteja. Rautaa oli kait silloin jotain 75 kiloo stongassa. Sen piti olla mulle ihan paperii. Mut tästä hetkestä alko tän boitsun loppuelon jänskä kasvu- ja duunihistis. Stonga uhkas mennä yli ja yks kundi ryysi antaan jelppii, et ei tullu mitään bulimpaa pipii.
Sit mä aloin bamlaa tän jeesaajan kanssa kaikkee skeidaa ja tietty, ettei millään hotsittais enää toi skole siellä Somerolla. No, tää kaiffari funtsi snadin hetken ja sano mulle tän mun tulevan elon tärkeen juitsun, mä luulen et Usarin latomossa vois olla oppipojan mesta leedinä. Treffattiin seuraavana päivänä ja kohta oltiinki jo Lönskällä jossa Usarin latomo ja toimitus silloin staijas.
Mä muistan vieläki sen latomon ekan döfiksen ku ponkastiin ineen. Ja sen latomon omaa eloaan elävän yhteisön ja se taivaallisen auvon fiiliksen, joka tuli meitsillekki myöhemmin niin helvetin tutuks. Musta vaan joteski tuntu heti, et tää voiski nyt sit olla tässä. Ja niin se sit oliki.
Mä skrivasin johku papruun nimmarin jonka mun eteen lykkäs tän latomon pääfaku Reinikainsen Ville. Ja sit maanantaina aamulla kahdeksas duuniin. Mutsille en tietty kertonu mitään. Ja meni monta viikkoo ennenku se ihme kyllä mitään outoo hiffaskaan. No sit ku mä jouduin lopulta kertoo sille, starttas tieteski karmee rumba.
E sit tullu Tölikän kundista pappii eikä ees lukkarii saatikka sit vaikka magisterii. Mut tädille lohdutukses mä skrivasin sit bulisti myöhemmin, et kirjaltajat oli ainoo duunarisääty joka sai kantaa fektaa juhlapuvun vyössä. No, siit alko mun ja tädin välillä tää sadan vuoden hiljasuus. Tädin loppuelo oltiin sit kuiteski hyvii kafruja.
Vieläki ku herään yöllä niin aina joskus kuuppaan pamahtaa, et mitä jos se 75 kiloo rautaa oliski sinä kesis aamuna Hietsussa pysynykki ylhäällä. Eiks jehna.
Tässä staijas Hietsun punttistage meitsin nuoruudessa.
Teksti ja kuva: Jaakko koroma