Ei aikaakaan, ku taas piti lähtee Sveduun. Taas spiidattiin. Käytiin perhekuvassa ja sitt lähdettiin systerin kanssa veks sodan alta. Systeri oli mua 7 vuotta vanhempi. Faija läks rintamalle, mutsi jäi mamman kanssa Stadiin. Oscar oli kuullu radiosta ett Finskit oli joutunu luovuttamaan Karjalan. Venäläiset alko pommittaa Stadii. Parin päivän aikana meni 28 taloo ja satoja vaurioitu. Pelättiin miten äidin ja mamman on käyny.
Systerille oli ensalkuun vaikee snaijaa mitä me puhuttiin, mutt nopeesti sekin svedun oppi. Oli vuos 1943 mä jouduin sitt vielä joksku aikaa skoleen. Olin 6v.
Fröken Nilssen oli mun ope, ja ystävällinen nuori gimma. Opin pluggaa ja skrivaa sveduks . Pirkon ei kai tarvinnu enää mennä skoleen. Se täytti sinä kesänä 15 v. Se sai lahjaks upouuden fillarin. Sillä päästiin äkkii rantsuun tsimmaamaan.
Systeri oli jo himassa pitäny päiväkirjaa ja skrivas siihen sielläkin. Mä en saanu koskaan lukee sitä. En koskaan myöhemminkään. Mä olin glaidu, ku systeri oli tullu mun meggeen. Mun ei tarvinnu enää goisaa yksin.
Läheisen talon 14 ja 16 vuotiaista Rolfist ja Märtasta, tuli Pirkolle hyvät kamut. Niist oli sille seuraa, ku mä keräsin näkinkenkii ja meritähtii ja niill oli omii juttuja meneillään.
Meist pidettiin edellenkin hyvää huolta. Meidän kledjut teetettiin Signe ompelijalla. Pläägät ja ”trä stövlat,” (jotka olikin kätsyi) tsöbattiin Halmstadista. Harmi, ett mun snadit klobot jäi sinne.
Sitt krigu loppu. Tuli taas aika jättää jäähyväiset. Taas me spiidattiin ja halattiin. Systeri oli innoissaan himaan paluusta, mutt kyll silläkin öögat kastu, ku steisill saatiin viimeset halaukset ja toivotukset, ett tulkaa tytöt vielä joskus käymään. Älkää unohtako!
Epilogi ensi perjantaina.
Teksti ja kuvat: Rantsu