Tää meitsin unirytmi födaa kliffan tsargon, heittää aamugorgat huiviin jo kolmen kieppeillä aamuyöstä. Tällai, ku sit nytki taas hiippailin pitskulla aamustroolii handlaamassa, hiffasin taas kerran, miten tää mörkki aamutaivas landella, onki täynnä tsäärnaa. On snadisti outoo, et siellä ylhäällä, tää heela mystinen avaruus, jota ei aina ees minnaa, tsöraa rauhaa ja toivoo, tänki vanhan jäbän herttaan.
Otava, Pohjantähti, Orionin kuvio, Karhu, Veenus ja kaikki muutkin, skloddiajalta opitut, tutut taivaan tsibaleet, staijaa yhä tyynen vakaina paikoillaan, niinku aina ennenki.
Minnaan, ku talviaikaan myöhään illalla, tsiigattiin kundien kera avaruuteen Väiskin bärtsillä, joteski vieläki hämää stoori, ku joku valisti, et moni noista, jo skäfästi feidaavista tsäärnista, oiski delannu jo miljoona vuotta sitte, mut toi lyysi vaan vielä duunaa trippii tän maailmankaikkeuden läpi tänne Tellukselle. Meitsin pitskulle.
Toi stadilaiffi on aina ollu mun ainoo ja oikee elonmuoto. Mut joskus, ihan vaan buliks riemuks, noitten tähtien lumo kantsuu kokee.
Oon jostain lesannu, et tää kaikki upee spektaakkeli, oiski ollu aluks, yhen atomin kokonen, vetin tiukka paku. Sit tää bigbäng, sysäs tän kaiken, mitä mäki tässä nyt tsiigailen, syöksyyn yhä vaan kovempaa faartii erilleen.
Multa ei kyl kantsu udella, et mitä oli ennen tätä bulii jysyy. Mä, en nimittäin tiedä.
Jaakko Koroma