Ihmisiä voi luokitella monella tavalla. Meitä oli kolme kundia Hesarin kahta puolta opparin samalla luokalla. Metsämäen Tappari, Ronnin Pena ja minä. Jätkät Sörkasta me sanoimme. Jatkoimme yhtä klabbia koko skolen vikaan luokkaan asti. Tapparin kanssa aloimme tokalla dallata yhdessä skoleen joka aamu, joskus takaisin himaankin, treffimesta Hagiksen torin hållplatsilla. Hänestä tuli mulle elinikäinen kafru, bestis. Tappari oli pitkä, aika skrode, kävi Jyryn salilla, snadisti brotas, knekkas ja kolisteli puntteja. Hän oli rauhallinen, snadisti vetäytyvä, olisi jopa joku saattanut epäillä hitaaksi. Mutta hän olikin födannu tarkkailijaks, tsiigas sivusta ja hiffas senkin. mitä muut eivät. Pena oli meisgtä snadein, stydi mutta muuten ”mies vailla ominaisuuksia” Minä olin silloin keskipituinen, kafrut sano mua laihaks, se otti snadisti pannuun, arka paikka. Korjasin ett solakka, sehän oli yks sprigimalliki. En käynyt salilla, kävin biblussa pluggamassa aviisit ja hain knigoja, pluggasin ne himassa. En ollut rauhallinen vaan vilkas puuhakundi, en pysynyt aloillani, aina jotain väsäämäsä, monttu kävi ku konin blisaajalla. Enkä tavalsesti nähnyt enkä kuullut mitä ympärillä tapahtui. Tappari tarkkaili, mua tarkkailtiin. Luokittelun ääripäät viihtyivät keskenään.
By the way, tuli tosta mieleeni jo delannut ex-kollegani Saaren Pekka. Oltiin skruudaamassa duunisafkalassa ja bamlaus käänty skruudaamiseen. Snoin ett mulle sapuskat on aina maistunu mutt se ei oo näkyny missää. Sitä päivittelin kun Pekka sanoi ett sähän ootki läpipaska. En vielä tänäänkää bonjaa, mitä hän oikein sillä tarkoitti
Siis. Stoge Kokkolaan starttas iltamyöhään. Olin litteran lisäksi bungannut punkkapaikan. Friiduakaan en halunnut assalle, hellät oli stikattu muualla. Olin taatusti harvinainen inttiin menijä. Mulla oli uus tummansinien sprigi, valkoinen paita ja skraga. Syy: ne oli mun ainoot kelvolliset kledjut. Koko skoleajan sain broidien vanhat ja viimeisenä sklolevuonna venähdin ulos kaikista. Toi asu oli skolen päättäjäisiin tsöbattu. Stogen makuuvaunun hytissä olin yksin, ketään ei klettrannu yläpunkkaan. Nukahdin aika äkkiä, kiskovälien lonksaus oli ku tuutushungausta… klopklopklop…
Matka Kokokkolan assalta varuskuntaan ei ollut kovin pitkä, hyvän dallausmatkan päässä. Tutun oloinen tyypillinen matalien puubyggien stadi. Tulin perille hyvissä ajoin aamupäivällä. Mut ohjattiin oman yksikön byggaan, jossa ilmoittaudun yksikön felttarlille, nimi häipynyt aivojen sokkelohin. Jäbä kirjas kaikki tiedot, ja äityi fråågaamaan tsennasinko majuri Haneliuksen. Funtsin hetken, että mikä vastaus olisi guta jatkon kannalta. Valkkasin mielestäni neutraalin ja sanoin, etten tunne kovin hyvin sukuani mutta aivan läheinen nimi ei ole. Vastaus näytti tyydyttävän felttarin.
Kotiutuminen ruodikseen alkoi. Mulle näytettiin tupa ja punkka, ja käskettiin varusvarastolle hakeen rynttyyt.. Ne oli äkkii plokattu. Koko oli arvattu aiemmin ilmoitettujen mittojen, pituuden ja painon ja tsengan koon mukaan. Yksitellen luetellen ne muistaakseni olivat valkonen paita ( tai kaks?) ja valkoiset pitkät kalsarit, asesprigin rotsi ja byysat, duunisprigin rotsi ja byysat, mantteli, villapaita, verikauha ja karvagotsa, villasormikkaat, sukat ja klabbirätit, nahka- ja kumistiflat. Ja kokardi verikauhaan. Lakanat, tyynyliina, viltti, päiväpeite ja pyyhe. Jos jotain jäi veks niin fyllatkaa. Kaikki olivat taattua 30-luvun ja sodanaikaista käytettyä, pestyä ja paikattua eli int-priimaa. Paita ja kalsarit aika paksua puuvillaa. Käsky oli, että jos jokin on täysin pielessä niin takaisin varastolle vekslaamaan. Asepuvun hihat ulottuivat mulla puoleen väliin kyynärvartta ja napit uhkas flygaa veks, vaihtoon. Enemmän kledjuja kuin mitä mulla oli ollut koskaan.
Tuvassa oli kaskerroksiset punkat, minä sain alapetin. Varustekaapit oli punkan vieressä ja kledjut piti dilkata hyvin viikattuna pinkkoihin. Niitä samoin kuin punkan päiväpeitettä syynättiin jatkuvasti kuin täikammalla. jos päiväpeiton ruutukuviot ei ollu suorassa rivissä, koko hoito flygas nurin, samoin pinkat kaapissa, jos ne ei miellyttäny alikessua. Aamuisin tuvassa döfis oli niin paksuu, että melkein öögaa kirveli. En muista, että jengi tuvassa olis kohdellu mua muuten kuin yhtenä monista. Alikessujen asenne sen sijaan alusta alkaen oli jotenkin snuju. Ja sitten päästäänkin asiaan. Oltiin oltu jo monta päivää intissä ku käytävällä mua vastaan dallas yks alikessu. Tervehdin esimiestä ja jäin stondaamaan asennossa. En ollut hiffannut, ett rotsin rintafikan nappi oli jäänyt auki. Jäbä tuli aivan eteeni, ojensi handunsa ja otti napista kiinni ja sanoi: kaksi askelta taaksepäin – mars! Jäin paikalleni stondaamaa ja sanoin ett olen bonjannut, ett sisäpalveluohjesäännön mukaan ilman välitöntä uhkaa ei saa tulla iholle. Jäbän pärstä karahti tulipunaseks mutt ei se muuta sanonu ku ett poistukaa. Mutt tietty kohta varmaan koko varuskunnan ryhmyrit tsennas kuka mä olen.
Kasarmialuella oli vilde ex-flygariverstaan vanhoja tiloja. Bygga jossa mun tupa oli, oli ykskerroksinen ja pitkä. Oli mm. esikunnan bygga, ruokala- ja kerhobygga, tykki-, vetokalusto-, ja muiden härveleiden hallit. Ja tietty jossain sellä sotku. Tossa tuli jo mainituksi tykit, jotka olivat 152 millisii haupitseja. Toi 152 tarkoittaa sen kutin eli ammuksen halkaisijaa, joka tykin rööristä lähtee flygaan, enimmillään noin 20 kilsan päähän. Voi sitä knubbiparkaa, jonka päähän osuu. Tykkiä veti telaketjuvaunu, vaitti. Ja koko tätä revohkaa varten minäkin siellä olin.
Varustekaapit oli punkan vieressä ja kledjut piti dilkata hyvin viikattuina pinkkoihin. Niitä samoin kuin punkan päiväpeitettä syynättiin jatkuvasti kuin täikammalla. Jos päiväpeiton ruutukuviot ei ollu suorassa rivissä, koko hoito flygas nurin, samoin pinkat kaapissa, jos ne ei miellyttäny alikessua. Alikessuja oli kaksi tupaa kohti, meitä oli parisenkymmentä jäbää tuvassa. Kai yhtä Seinäjolta tullutta ja mua lukuun ottamatta koko jengi oli Kokkolan tasolta pohjoiseen ja itään aina rajoille asti. Pääosa oli kai vain kansiksen kuus luokkaa käyneitä landelaisia kuten sen ikäiset muutenkin. Aamuisin tuvassa döfis oli niin paksuu, että melkein öögaa kirveli. Aamupesulla ne sai taas skulaamaan, kirkasöögaisina ja virkkuina oltiin valmiit uuden päivän juitsuihin.
Teksti: Antti Hanelius
1