Väsäs Väiski kanteletta, hauenluista harppuansa,
duunas kielet kantelehen, Hiiden ruunan harjaksista
Siitä lähti stydit soinnut. Samlas jengii koklaamahan
gimmoi, karjui skloddejakin, näpelöimään soitintansa.
Skulas nuoret, skulas vanhat. Kaikki parhaansa yritti.
Nuoret soitti, sormet notku, vanhoilla nupit tutisi.
Ei soitto glaiduu ollu, musisointi suosittua.
Ei Lemppari osannu, sitäkään ei Ilmarinen.
Totes Vanha Väinämöinen, ei täält löydy soittajia,
skulaajia kanteleeni, joka soittaisi snygisti.
näppäilisi taitavasti. Onnaiskohan Pohjolassa?
Stikkas soiton Pohjolahan. Kaikki koklasvat kovasti.
Soitti nuoret, soitti vanhat, skulaili monen ikäiset.
Itse Louhikin kokeili. Ei musa iloista ollu,
jouhet parkuivat pahasti, särähtelivät sävelet,
kantele rumasti rääky..
Rääkäs ukko uunin päältä, ”Viekää vittuun toi maniska,
slyytatkaa jo hoilaaminen, ei tääll saa ees goisatuksi,
menee hermot maatessakin. Viekää Kantele takasin,
luutun luisen byggaajalle, Väinämöiselle vekotin.
Vaka vanha Väinämöinen, sai sen soittimen takaisin.
Tsittaa kielii koklaamahan, sormeilemaan kanneltansa.
Kutsui kaikki lysnaamahan, skulaamistaan kuulemahan,
kajahteluu kanteleensa, solinaa suloisen soiton.
Sitä soitti Väinämöinen, soittikin tosi snygsti
hauenluista kanteletta, jeddanruotoa romua.
Sormet nousi notkeasti, peukalo ylös yleni.
Siitä ratto ratkesikin, glaidu kliffast soitannasta.
Helähteli jeddan hammas, fisun leegot kilahteli
ulvovat upeat jouhet.
Skulas vanha Väinämöinen. Ei ollu sitä eläintä
joka skutsista ei tullu, lysnaamahan soitantoa
sjungailua Väinämöisen. Tuli kansa Metsolankin,
koko heimoTapiolan.
Foglutkin lens lysnaamahan, tuota soittoa suloista.
Pesässään sen Kokko kuuli, jätti poikaset pesähän,
lähti Väiskii lysnaamahan.
Tuli myöskin ilman immet, kanteletta kuulemahan,
itse Kuutar, yön gimuli, Päivätär pimu pätevä
kultakankahan kutojat, stannasivat kuulemahan.
Ei ollu sitä fisua, ei skönessä budjaavia
joka ei ois lauluu kuullu, sitä soittoa havainnu.
Ahti ja skönen emäntä, skönen siskokset molemmat
stannasivat lysnaamahan, foogun päällä tsittasivat
monttu auki lysnasivat, Väiskin soittoa suloista,
lauluu vanhan Väinämöisen.
Kaikki Väiskii kuuntelivat, spiidasvat kovatkin karjut,
tippa öögassa pimuilla. Eikä ollu kuulijoissa
joll ei hertta hetkahtanu, sydän smeltannu musasta.
Itse sliibas soittajakin, voda poskelle valahti
putos siitä poskipäille, valu viimein varpahille
solahti skönehen siitä, alle foogujen hävisi,
skönen botnelle putosi.
Froogas väski nuorisolta.
oisko heissä dyykkareita, kyyneleiden noukkijoita,
tuolta skönestä sisältä, alta aaltojen hakisi.
Saisi multa sulkaturkin.
Rantsu rustas runon slangiks.
