Tieto Ainon itsarista saavutti Väinämöisenkin. Sen tiedon Väiski otti raskaasti ja spiidas ankarasti – ukko parka. Se lähti fisuun ”utuisen niemen nenään”, Ahtolan vesille, jossa Vellamon gimmat budjas. Laski verkon ja sai sbulin lohen, rupes perkaamaan sitä hopeepäisellä skeglullan, mutt fisu putos laidan yli veteen. Yhdeksännen aallon päältä lohi huus Väiskille: ”En tullu sulle suupalaksi, enkä aamun ateriaksi, en sun lohilounaaksesi, enkä sbuliks iltapalaks!” Miksi sä sitte olisit tullut, kysyi Väiski? ”Olisin tullut ikuiseksi orjaksesi, lattiasi lakaisijaksi, petisi lämmittäjäksi, bastuusi selänpesijäks. En ollut skönen fisu, olin Joukahaisen systeri, jonka luulit saavasi, vanha äijänkäppänä, vähämieli Väinämöinen. Voi sua, kun et tsennannu minua.” Väiski pyysi ja kerjäsi Ainoa tsimmaamaan vielä kerran luokseen. Mutta Aino ei enää käynyt pyydykseen, vaikka Väiski draisas verkot ristiin rastiin lahden poikki. Väiski spiidas ja spiidas, sitä veetti niin ankarasti. Suri, kun oli jo vanha gubbe, nuorena olis ollu viel mahiksii. Käki kukkui kuin pilkaten: ”Mikä sorti suuren äänen, miten nyt olla ja eleä?” Väiski minnaili mutsiaan, siltä olis saanut redit neuvot sydänsuruihin. Ilmatar kuuli boitsunsa funtsaukset aaltojen alle ja sanoi: ”Vielä on miten olla ja eleä, ettet murru murheisiisi. Unohda nyt Ainosi, ota uusi sussu Pohjolasta, siellä on snygi Pohjan Tytti. Itse Louhen tyttäriä, siell on sinulle sopiva vaimo”.
Foto: Anja ”Rantsu” Rantamäki
Läksi Väiski Pohjolahan,/ kylmän Pohjolan perälle./
Valjasti olkihestikansa,/ hernevartisen heponsa,/
kultasilla kuolaimilla,/ korupäitsillä koristi./
Itse ratsaille kapusi./ Ridas Väinölän ohitse,/
Kalevalan taakseen jätti./ Ori juoksi, matka joutui,/
matka Pohjolaan lyheni./ Ratsasti skönen selälle,/
siniselle aallokolle,/ kavioiden kastumatta,/
vuohisten vajoamatta.
Joukahainen kademieli,/ myrtyneenä mietiskeli,/
häviöstään kaunaa kantoi,/ funtsaeli kostavansa./
Rakensi tulisen jousen,/ jerkku kaari, vaski tähtäin,/
hopeoilla viimeisteli./ Jousen jänteen valmisteli,/
Hiiden hirven suonistoista,/ Lemmon skeggen suortuvista.
Sai jousensa joustavaksi,/ kaaren kauas kantavaksi,/
sai siihen sopivan sprongin./
Hioi nuolet tappaviksi,/ varret duunas tammipuusta,/
hahlot raudasta rakensi,/ väleihin sulat sovitti,/
pääskysen perä sulista,/ kärjet dippas kyyn sylessä.
Kun sai valmiiksi aseensa,/ jousen vallan toimivaksi,/
jäi Väiskiä venttaamahan,/ vihamiestä vaklaamahan./
Venttas illat, venttas aamut,/ venttas keskipäivälläkin.
Viikon venttas Väinämöistä,/ odotti vaan ei hogannu,/
tsittas milloin ikkunoissa,/ välillä pihan perällä,/
kuunnellen kujilla öisin,/ smyygaellen rannikolla,/
nuolet viinissä selässä,/ kaunis kaari kainalossa./
Jonkun aikaa vaklailtua,/ tsiigailtuaan ympärille,/
hoksas liikettä merellä,/ vasten auringon kiloa,/
horisontin huudehilla,/ luuli ensin kangastukseks,/
sumupankiksi epäili.
Ei se ollut kangastusta,/ ei myöskään merisumua./
Oli itse Väinämöinen,/ laulaja iän-ikuinen,/
matkallansa Pohjolahan,/ kosimahan kaunotarta,/
olkisella hestikalla,/ hernevarrella hevolla.
Nytpä nuori Joukahainen,/ laiha kundi lappalainen,/
jännitti tulisen jousen,/ tähtäs piilinsä stärästi,/
Väinämöisen pään menoksi,/ surmaks kilpalaulajansa./
Äiti Jokkea kovisti:/ Ketä tähtäät jousellasi,/
osoittelet nuolillasi?/ Joukahainen mutsillensa:/
Tuota tähtään jousellani./ osoittelen nuolillani,/
saadakseni Väinämöisen,/ laulajan iän ikuisen./
Lävistän sydämen siltä,/ ammun puhki maksansakin.
Mutsi kielsi tappamasta,/ käski olla ampumatta,/
älä surmaa Väinämöistä,/ Kalevalan mahtimiestä,/
Väiski on sukua suurta,/ lankoni sisaren poika./
Jos sä ammut Väinämöisen,/ ilo ilmoilta katoisi,/
laulu loppuis kuulumasta./ Ilo on ilmoilla ihana,/
laulu glaiduna hoilattuna,/ Kuin ois maassa mullan alla/
Tuonelassa kuunneltuna.
Anja ”Rantsu” Rantamäki