Ainon mutsi yritti saada Ainon hyväksymään Väinämöisen tulevaksi siipakseen. Se lupas koruja ja kauniita kledjuja, jotka mutsi oli saanu nuorena friiduna Kuuttarelta ja Päivättäreltä. Sanoi vielä, että Aino vois vuoden verran budjata vielä himassa ja valmistautua Väiskiä varten. Aino oli ihan snärkkäri ja spiidas vaan kahta kauheammin ja huusi äidilleen ”Kunpa en olis ollenkaan födannu. Olisinpa kolannu jo beibinä, ei tarttis tällaista mustaa fiilistä kantaa.” Kun ei Aino vaan lakannu suremasta, niin mutsi kysy taas, että mikä nyt oikein mättää. Nyt Aino sanoi että, olis ollu parempi, että mutsi olis käskeny hukuttautuu, olis parempi skönessä fisujen kanssa, kun vanhan äijän petikaverina, vanhuksen omaishoitajana. Aino alkaa jo funtsii itsarii.
Dallas aitalle apeena,/ kapiokirstunsa avasi,/ puki päällensä parasta,/ sinihameen kultavöisen,/ jalkoihinsa pitsisukat,/ kautokengät klabbeihinsa,/ sormuksensa sormihinsa,/ ranteisiin kultaketjut,/ kultakammat kulmillensa,/ silkkinauhat otsallensa.
Poistui veks kotipihalta,/ pellon viertä, suon ylitse,/ läpi synkän aarniskutsin,/ sjungas siinjuostessansa:/ ”Sydän on niin raskas mulla,/ nuppii särkee niin kovasti,/ ei mun pahemmini vois olla/ vaikka kuolisin katala,/ pääsisin veks kärsimästä,/ kitumasta kurjuuttani.
Nyt on tullut lähtöhetki,/ aikani jo veks delata./ Ei minua faija spiidais,/ eikä mutsini odottais,/ ei mun veljeni valittais,/ eikä sliibais systerini,/ vaikka stiplaisin skönehen,/ alle foogujen menisin.”
Dallas päivän, dallas toisen,/ kunnes saapui rannikolle,/ iltamyöhään sinne ehti,/ vaan yö ennätti edelle./
Siinä spiidas friidu nuori,/ pitkin yötä pillitteli,/ tsitaten meren stebulla,/ meren lahden murkulalla./ Ani varhain aamusella,/ katsoi kauas niemen päähän,/ hogas gimmoja skönessä,/ sinne Ainokin halusi./
Heitti haavikkoon hameensa,/ pitsisukkansa pajulle,/ kauaksi kenkänsä kadotti,/ kultansa kutukiville,/ hopeansa hietikolle,/ sormukset somerikolle./
Tsiigas kauemmaks skönelle,/ näki stenun snygin värisen,/ sinne tsimmata halusi,/ kirjavalle murkulalle./ Pimun päästyä perille,/ kellahti kivi kumohon,/ Aino molskahti vetehen,/ kiven kirjavan mukana.
Sinne tyttönen katosi,/ hukkui kaunis Aino neito,/ minnas vielä viimeiseksi:/ ”Tulin tänne funtsaamahan,/ miettimähän murheitani,/ tuskissani tsimmaamahan,/ tännepä jäin, allokkohon,/ huoletonna hukkumahan./ Kunpa ei isän ikinä,/ vidjais täällä verkkojansa!
Tulin rantsuun funtsaamahan,/ tuskissani tsimmaamahan,/ tännepä jäin aallokkohon,/ huoletonna hukkumahan,/ Ethän milloinkaan mudeni /tästä lahdesta ikinä./ ota vettä leivontahan.
Tulin rantsuun funtsaamahan,/ tuskissani tsimmaamahan,/ tännepä jäin aallokkohon,/ huoletonna hukkumahan,/ Kunpa ei, veli ikinä,/ juottaisi tuliharjaansa,/ tämän lahden rantamilta,/
Kunpa ei systeri ikinä,/ tulisi tähän pesulle,/ missä vertani vedessä,/ kaloissa kroppani lihoja,/ lepän oksat kylkiluita,/ meriruohot hiuksiani.”/
Se oli surma nuoren Ainon,/ Loppu kauniin neitokaisen.
Anja ”Rantsu” Rantamäki