Luettua: Tuomas Muraja: Perustulokoe-eläin. Vastapaino 2019. 165 s.
Toimittaja, kirjailija Tuomas Muraja arvottiin vuodenvaihteessa 2016-2017 mukaan perustulokokeiluun, jossa osalliset saivat kahden vuoden ajan kuukausittain 560 euron perustuloa. Kokeiluun valittiin satunnaisesti 2000 henkilöä, jotka olivat iältään 25-58 –vuotiaita. Osallistumisen edellytyksenä oli, että Kela oli maksanut ihmiselle työmarkkinatukea tai peruspäivärahaa marraskuussa 2016.
Odotin Murajan raporttia uteliaana. Kokeilu herätti vilkasta mielenkiintoa ympäri maailmaa. Muraja kertoo antaneensa yli 80 haastattelua aiheesta kansainväliselle medialle. Osa jutuista antoi vaikutelman, että Suomi jo maksaa perustuloa koko kansakunnalle suppean kokeilun sijasta, mutta semmoistahan se on. Varmaan sekin kävi maabrändäyksestä.
Muraja selostaa ansiokkaasti aiempia perustulokokeiluja eri maissa. Kirjan keskeinen opetus on, että saatana piilee järjestelmän yksityiskohdissa. Perustulo on mahdollista toteuttaa lukemattomien eri mallien kautta, ja jokaisen vaikutukset ja kustannukset ovat erilaisia. Perustulo ei ole perustulo, jos siihen liitetään vastikkeellisuus eli työvelvollisuus.
Muraja muistuttaa monen aiheesta aiemmin kirjoittaneen tavoin, että perustulo ”poistaa sosiaaliturvan hakemiseen liittyvän nöyryytyksen ja häpeän tunteen”.
”Puhdasta perustuloa ei ole asiantuntijoiden suosituksista huolimatta otettu toistaiseksi käyttöön missään maassa”, Muraja kertoo. Hän esittelee kattavasti Suomen eri puolueiden käsityksiä perustoimeentulon toteuttamisesta. Mielenkiintoinen on Kokoomuksen Elina Lepomäen ajatus perustilistä: valtion avaama perustili kuuluisi jokaiselle työikäiselle ja –kykyiselle kansalaiselle, ja sen alkupääoma olisi 20 000 euroa. Lepomäen mukaan perustili muuttaisi hyvinvointivaltion perusfilosofiaa ja poistaisi työttömyydestä aiheutuvaa häpeää. Britannian Universal Credit –malli saa myös oman esittelynsä.
Keskeinen kysymys perustulon rahoittamisessa on ns. dynaamiset vaikutukset. Tuottaisiko perustuloon siirtyminen niin paljon lisää tehtyä työtä ja hyvinvoinnin kohenemista, että järjestelmä rahoittaisi itse itsensä? Vaikutelmaksi jää, että melkoisiin dynaamisiin vaikutuksiin pitää uskoa, jotta riittävä perustulojärjestelmä voitaisiin ylipäänsä rahoittaa. Ellei niihin usko, kyse on joko olemassaolevien tulonsiirtojen uudelleenjärjestelystä ja/tai verotuksen kiristämisestä niin, että järjestelmään saadaan pumpatuksi lisää rahaa. Mutta: ”Sellaista mallia, jossa kaikki voittavat ja työnteko aina kannattaa, ei yksinkertaisesti ole. Jonkun on siis hävittävä.”
Muraja kritisoi Suomen perustulokokeilun tulosten tulkintaa. Uutisoinnissa nousi kärkeen se, että perustulo ei edistänyt osallistujien työllistymistä. Sen sijaan osallistujien koettu hyvinvointi parani ja stressi väheni. Hyvä kysymys on, kannattaisiko hyvinvoinnin paranemista pitää jo sinänsä arvokkaana tuloksena kokeilusta.
Muraja kirjoittaa hyvin, mutta välillä analyyttisen otteen sekaan mahtuu merkillistä asenteellista ränttäystä. ”Suomalaiset inhoavat köyhiä, jotka vain makoilevat sohvillaan eivätkä tee mitään muuta kuin nostavat tukia. Tutkimusten mukaan tällaista joukkoa ei ole olemassa, mutta en usko, että suomalaiset antavat tälläkään kertaa tosiasioiden olla perusteettoman syrjintänsä esteenä. Köyhä on aina joku muu. Joku inhottava, joka pitäisi tuhota.” Huh huh. Mihinkähän tutkimukseen tämä näkemys perustuu?
Niin tai näin: minusta näyttää selvältä, että perustulokokeilua tulisi jatkaa – eikä ainoastaan yhden, vaan useamman erilaisen mallin varassa. Kustannukset eivät olisi mahdottomat, ja voitaisiin vertailla eri mallien tuloksia. Joku voisi ottaa asian esille hallitusneuvotteluissa, niin uusi kokeilu saataisiin käyntiin pikimmiten.
Pekka Sauri