Astumme puolison kanssa raitiovaunuun kävelysauvat kainalossa. Alastaitettavalla istuimella matkustaa tukevahko herrasmies, jonka kamera putoaa välittömästi lattialle, ja paristot leviävät kaikkiin suuntiin. Keräilemme ne lattialta ja ojennamme hänelle.
Herrasmies: ”Voisitsä mitenkään vaikuttaa siihen, että tota tukityöllistämisen maksimikautta voitaisiin jatkaa? Mulla on nyt tulossa kuus kuukautta täyteen just kun olen päässyt käyntiin.” Lupaan katsoa, mitä voisin mahdollisesti tehdä asialle.
Lähipenkiltä rouva kurottautuu: ”Voisko tonne Eiranrannan hiekkarantaan saada jonkinlaiset portaat, niin olis helpompaa päästä uimaan siitä kivireunukselta?” Lupaan katsoa, mitä voisin mahdollisesti tehdä asialle.
Oven vieressä seisova atleettinen, kaljupäinen herra, jonka kasvoissa on tatuointeja, puuttuu keskusteluun ja osoittaa kävelysauvojamme: ”Ihmiset ei kyllä yhtään osaa käyttää kävelysauvoja oikein, useimmat laahaa niitä vaan perässään kuin silakkanuottaa. Ei niistä ole sillä tavalla mitään hyötyä. Hartioiden pitää liikkua!” Lupaan katsoa, mitä voisin mahdollisesti tehdä asialle.
Kotikaupungin ystävälliset äidinkasvot liukuvat hymyellen ohitsemme uuden, hienon Artic-ratikan edetessä pysäkki pysäkiltä Viiskulmaan päin ja sivilisaation jalostuessa vaivihkaa kohti ihmiskunnan kehityksen ikuisesti saavuttamatonta lakipistettä.