Kiitävi aika, vierähtävät vuodet. Lapsena joulut painuivat syvälle mieleen. Se johtui varmaan siitä, että niitä ei ollut vielä ollut kovin monta. Muistan alituisesti jännittäneeni, miten vanhempani selviytyivät tästä koettelemuksesta – erityisesti isä, jolla oli taipumusta äärimmilleen pakattuihin ja lopulta epärealistisiin aikatauluihin. Tämä viritti omanlaisensa tunnelman. Jauchzet, frohlocket! Joskus 1960-luvulla sikisi perinne, että jouluaattona piti kokoontua puolenpäivän aikaan kuuntelemaan putkiradiosta, kun Suomen Turku julisti joulurauhan. Sen jälkeen ei sopinut enää lähteä toimittamaan asioita tai touhuta mitään. Tämä armoton deadline osoittautui toisinaan ylivoimaiseksi. Yhtenä aattona olimme vasta viemässä hyasinttia Esko Syrjäselle, joka oli Jehovan todistaja ja istunut polion runtelemana viisivuotiaasta pyörätuolissa, kun kellon havaittiin olevan jo kaksitoista. Isälle tämä oli sietämätön takaisku. ”Nyt se perkeleen joulurauhan julistuskin ehti mennä”, hän rähisi naama punaisena ja hiki valuen. Päättelin, ettei siihen kannattanut sanoa mitään.
Kaksitahtisen Saabin käsivaihde rääkäisi pahasti. Syrjänen asui Rantalan naapurissa. Sampo Rantala oli niin kova mies, että hän oli umpisuolileikkauksessakin kieltäytynyt nukutuksesta, tai näin tiesi legenda kertoa. Siinä oli pienellä pojalla miettimistä.
Hyasintit ja joulutähdet ostettiin piirimielisairaalan kasvihuoneelta, jossa potilaat kävivät kuntouttavassa työssä. Vaikka eivät he mihinkään kuntoutuneet, kun se oli B-mielisairaala. Jouluillan seremonioihin osallistui Fiina, joka oli 1920-luvulta lähtien ollut töissä isoisän kauppapuutarhassa. Serafina Kaitakoski, syntynyt 1885. Hänen sormensa olivat reuman tai jonkin muun vitsauksen takia jäykistyneet koukkuun niin, että tuntui pelottavalta tervehtiä häntä kädestä. Fiinaa näki ainoastaan jouluna. Joku tunnoton oli pannut hänelle tonttulakin päähän. Isovanhempien seinällä oli toritaiteilijan loihtima öljymaalaus purjelaivasta merellä myrskyävällä. Laivan peräpeilissä luki EL PASO. CORUNA. Taloa lämmitettiin kivihiilellä, jota isoisä kävi kapealla lapiolla heittämässä pannuhuoneen tulipesään, kunnes tuli niin vähävoimaiseksi ettei enää jaksanut. Vinoon asennettu kynttilä sytytti kuusesta oksankärjen palamaan kilpaa lasten tähtisilmäin kanssa. Sitä sitten joukolla huudettiin ja sammutettiin. Kun katsoin ikkunasta ulos pimeään, alhaalla tiellä näkyi hidas yksinäinen kulkija. Ja sitten joulu olikin taas ohi, tuo lohtu ihmisten…
Pekka Sauri
– – – – –
Lapsuuden loppu, osa II
Joulu sairaalassa. Hengenvaarallisen aivokalvontulehduksen takia joutuivat tekemään selkäydinpunktion. Kaksi vankkaa hoitajaa piti käsivarsistani kiinni, kun lääkäri työnsi neulan ristiselkäni läpi. He puristivat huuliaan niin tiukasti yhteen, ettei niitä näkynyt. Merkillinen rusahdus kuului. Olin sen verran heikosti tajuissani, että toimenpide ei tuntunut niin hirvittävältä kidutukselta kuin olivat kautta rantain pelotelleet. Jälkeenpäin piti maata selällään sängyssä kaksi vuorokautta niin että päätä ei saanut nostaa tyynystä. Ihmettelin ensin, miksi muka ei saanut, mutta ymmärsin heti kun yritin. Sähköinen, viiltävä kipu iski heti pään ja silmien läpi. Kun laskin pään takaisin alas, viiltäminen muuttui tasaiseksi sahaamiseksi. Oli jouluaatto, keskusradiosta kuului Tonttu-ukkojen paraati. Olin kahdeksan vanha. Olin huoneessa yksin. Olivat työntäneet peräaukkooni saippuanpalasia ummetuksen takia. Isä ja äiti tulivat katsomaan ja teeskentelivät iloista jälleennäkemistä, vaikka jo ovelta paistoi että olivat kauhuissaan ja ahdistuneita. Kyllä sen lapsikin huomaa, ja ehkä lapsi eritoten. Lapsen kärsimystä on aikuisten vaikea katsella, usein vaikeampaa kuin lapsella on itsellään. Minä kärsin katsellessani heidän kärsimystään minun kärsimyksestäni. Toivoin kovasti, että he olisivat lähteneet mahdollisimman pian pois siitä kärsimästä. Radiosta kuului nyt White Christmas Bing Crosbyn klassisena versiona. Isä ja äiti toivat joulupaketin ja sanoivat, että kotona kuusen alla odotti lisää lahjoja. En jaksanut avata pakettia. Äiti avasi sen, siinä oli Laulava lintukirja, Suomessa pesivien lintujen äänet EP-vinyylilevyillä. En huomannut heidän lähtöään. Yöllä heräsin jäykkänä kylmästä. Ikkuna oli jätetty auki pimeään ja pakkaseen. En olisi saanut nostaa päätäni tyynystä, mutta päädyin nopeasti siihen tulokseen, että jäätyisin sänkyyn ennen aamua. Työnsin peukalon tyveä myöten suuhuni ja purin sitä niin kovaa kuin pystyin. Nousin sängystä ylös ja otin peukalo hampaissa ne kolme askelta mitä tarvittiin ikkunalle. Päätä viillettiin ja sahattiin, silmissä näkyi punaisella taustalla kirkkaankeltaisia salamoita. Peukaloon ei sattunut, vaikka purin sitä koko ajan. Sain ikkunan kiinni ja pääsin takaisin sänkyyn. Aamulla hoitajat ihmettelivät, miksi lakanoissa oli verta. En jaksanut vastata heille. Radiosta tuli Heinillä härkien kaukalon. Aloin ymmärtää, että yksinäisyys on ihmiselle luonnollinen ja todennäköisesti paras olotila. Yksinään ihminen saa olla rauhassa ja ajatella omia asioitaan.
(Romaanistani Parempaa kuin seksi, s. 54-55.)
Pekka Sauri
