Pitää kertoa muuan tarina, joka on kaihertanut 32 vuotta.
1980-luvun alkupäässä tein psykologin hommia Järvenpään sosiaalisairaalassa. Yhtenä henkilökohtaisena asiakkaanani oli minuakin nuorempi mies, Jore (nimi muutettu), jonka hoidon työnantaja oli halunnut maksaa. Ilmeisesti hänen työpanoksensa oli työnantajan, ison rakennusliikkeen, mielestä sen verran merkittävä. Viikottaisissa keskusteluissamme kävi ilmi, että Jore oli kehittänyt varsin omintakeisen elämänmallin: puolet vuodesta noin lokakuusta huhtikuuhun hän paiski rakennustöitä laatoittajana, toisen puolen noin toukokuusta syyskuuhun hän joi päätoimisesti viinaa. Talvikaudet Jore nukkui tuttujen nurkissa silloin kun ei ollut duunissa, kesällä ei mitään asuntoa tarvinnutkaan kun voi sammua puistoon tai sillan alle. Tuona vuonna ei putken katkaisu ollut onnistunut aivan suunnitellulla tavalla, ja siksi sairaalahoito.
Jore suhtautui terapiaan asiallisesti ja kärsivällisesti, mutta häneltä puuttui täydellisesti niinsanottu sairaudentunto. Sairaalajakson tarkoituksena oli hänen näkökulmastaan palauttaa alkuperäinen, hyväksi koeteltu puolivuotisjärjestys. Yhdessä viikkopalaverissa keräsin itseni ja sain kysytyksi mies mieheltä, miksi hän halusi elää tällä tavalla. Jore katsoi takaisin sinisillä silmillään ja lausui: ”Sä et ymmärrä, mitä on olla vapaa.”
En osannut vastata tähän mitään. En ole varma, osaanko vieläkään.
Pekka Sauri
