On se verissä, tai sitt on dorka

pilkkijat

mä skrivailen näitä Faija-juttuja jatkuvasti, vaikka faija budjas 17 vuotta uuden muijansa ja kolmen skidinsä kanssa ja on delannu jo 46 vuotta sitten. Mutt se palas vanhimman tyttärensä luokse ja mulla oli faija runsaan vuoden. Hitto vie mä rakastin sitä äijää.

Toi otsikko on lainattu Marit Henrikssonin viestiketjusta, jossa oli foto pilkkijöistä (kansikuva) Kaisiksenlahdella. Skrivailijat oli sitä mieltä, ett pilkkijät on käsittämättömii, kahjoja, uhkarohkeita ja ihan oma rotunsa, joilta puuttuu itsesuojeluvaisto. Noi kaikki sopii meihin. Faija oli fisustaja henkeen ja vereen. Bluden perintönä se tuli mullekin ja nain sellasen karbaasinki, jolla on sama fitti tauti. Skrivaan muutaman jutun valottaakseni snadisti näiden dorkien sielunelämää.

Kun mun faija ilmesty mun ovelle, olin jotain 27v. Ekaks mä sanoin sille, että jos et selvin päin pysty niin anna olla tulematta ja vedin dörtsin boseen. Täytyy myöntää, ett oon katunut sitä. No se tuli sitt kerran selvin päin ja alettiin kelaa vanhoja juttuja. Yhtäkkiä kaikki vuodet oli kuin pois pyyhitty.

Me oltiin just tsöbattu tontti Snappiksesta ja ruvettiin byggaa siell snadii kesämökkii. Faija hilas sinne kalastusvälineensä, ku siin oli hyvää fisustusrantsuu lähell. Sill oli omatekosii pilkkei kuparista ja messingist. Faija oli ammatiltaan työkaluviilari, joten sill oli handun taitoi. Messis lisäks omatekosii puuvaappui, (emmeitä niinku se sano) ja itse duunattu vaneripakki, pilkkivapa ja hiomakivi koukkujen terottamiseen.

Tosimies tsennaa kevätjäiden kutsun, kun suulis alkaa haurastuttaa jäitä. Sen tsennaa döfiksest. Sen tsennaa rinnassa ja se pistää bluden kiertää kummasti, ihan kn oliss lätkässä! Se on hetki, aikaisin aamulla auringon ollessa jo hyvän matkaa horisontin yläpuolella. Silloin sinne on päästävä, smörgarit, borkka ja (niinku faijalla) kossuflinderi messissä.

Oli kerran sit just sellanen aamu. Lähdettiin kimpassa pilkille. Faija osas aina hakee oikeen mestan, tarpeks läheltä rantsuu, tai karikon reunaa. Ei tarvinnu mennä kovin kauas rantsusta kun faija sai ekan jeddan. Suulis alko lämmittää kliffasti selkää ja saatiin monta abboriikin. Voitais savustaa!

Skruudattiin siinä joku smörgari ja otettiin tsufeet. Faija vetäs siihen välliin snadit tujauksetkin. Sit sitä alko vaivaa ne leivänmurut tekareiden välissä ja sen pti ottaa ne veks ja huuhtoo avannossa. No niinhän siinä sit kävi ett ne tekarit tippu sen handusta. Joku toinen tyyppi ois hyppiny tasajalkaa ja kiroillu niin penteleesti, mut mun faija huus meille: – Koittakaa saada se jedda ylös, joll on mun tekarit kitusissa! Muistan ett ne tekarit makso maltaita, peräti 800 mk. Se oli paljon silloin 60-luvulla. Ei silloin tiedetty, että se oli faijan viimeinen pilkkireissu. Faija delas saman vuoden joulukuussa.

Toinen stoori on faijan kertoma. Se asu silloin vielä Hertsikassa. Se lähti pilkkii yksikseen jonnekin kauemmas ”parhaalle mestalle”, parin saaren väliin. Jossain siinä lähellä sitä mestaa, jää prakas sen alla ja naskaleilla kiskoen faija pääs takasin jäälle. Läpimärkänä kun oli, riisu vaatteensa ja kiersi ne niin kuivaks kun sai ja puki takas päälleen! Ei se siitä mihkään himaan lähteny, oli liian lähellä sitä “parasta mestaa” ja kyllähän suulis kuivattaa. Näin tekee ne käsittämättömän kahjot, dorkat, joill on veressä se vietti. Faijan skidit oli viel liian snadii pilkille, niin se kävi usein Reetun kassa, näin se kerto mulle kun ties, ett mä tsennasin Reetun mutsin – se oli mun dunikaveri.

Sama blude virtaa minussa ja sama vika Rahikaisella, eli Rantsilla. Oli taas yks sellainen kevätaamu, kun lokit kirku ja se döfis oli ilmassa. Me pantiin pakkiin smörgarit onget ja lähettiin jäälle. Yö oli ollut pakkasella ja jää kovaa. Löydettiin hyvät mestat. Pilkittiin sbulei abboreit. Saatiin pärstä ruskeeks, ilma oli lämmenny reippaasti, niinpä viihdyttiin monta tuntii. Iltapäivällä lähdettiin himaan päin. Rannoilla oli sulaa ja siinä dallatessa hogasin kuinka jää gungas ja nosti vodaa jään päälle, kun vähän hetkutti, en ehtinyt sanoa mitään, kun äkkiä jää petti alla.

Mitä silloin funtsaa se, jolla on toi sukuvika, josta kerroin? Se miettii salamana: Heitä pakki ja kaira kauas jäälle kovaa jäätä kohti. Kädet levälleen, ettet mee huppeluksiin. Perkele jos joku näkee. Riko jäätä ja nosta klabbi jäälle, kierittäydy. Samassa Rantsi meni vieressä läpi jään ja siellä sit annettiin ohjeita toisillemme. Nyt mä en enää muista oliks Rantsill jäänaskalit, kyllä kai?! Kierittiin jäätä pitkin kauemmas, kiinteammälle jäälle. Pikkuhiljaa alko vesi mennä karvahaalarin sisään saappaat oli jo vettä täynnä. Oli sen verran pakkasta, että matka himaan oli galsa, tuntu pitkältä ja kledjut jääty.

Mitä tästä opimme? Natinkia! Jos ens keväänä on jäitä ja suulista ja kun lokit alkaa kirkua. En mee vannomaan ettenkö lähtis.

Lopuks yks vitsi jonka faija kerto. Kaks miestä tsittas pilkillä, äkkii toinen tsiigas kloguu, nous seisomaan ja otti karvalakin päästään. Toinen kysy: -Mikäs sulle nyt tuli? Toinen vastas: – Vaimoni haudattiin juuri. (Sori jos toi ei naurattanu. Tää on meidän mustaa huumorii, jota kaikki ei tsennaa.)

Julkaistu 09.01.2015 kirjoittaja Rantsu

Rantsu