Suulis oli tuskin noussu, kun heräsin yks aamu raivokkaaseen karjuntaan. Naapurin naakka kieku meidän verannan kaiteella, kyllä mä sen äänen tsennasin. Naapurin skloddit oli hitannu sen Raaseporin linnan raunioilta, vuos tais olla 1967. Sit ne vaan kyllästy siihen ja päästi vapaaks. Se osas jo flygaa, mutt se oli leimautunu ihmisiin ja snaijas, ett ku tarpeeks karjuu, niin safkaa tulee. Sinä aamuna, kun öpnasin dörtsin, se fogeli flygas mun olalle ja alko sukimisrituaalit. Naakat on älykkäitä, sosiaalisii ja niillä on tarkka hierarkia. Kiakku (onomatopoeettinen nimi tuli sen kiekaisusta) asettu nokkimisjärjestyksessä toiseks, me oltiin sille bossei ja meitä suittiin. Ensin järkättiin fleda kondikseen ja sitt kulmakarvat, välillä se huus naakan slangilla: Safkaa! Välillä se tsekkas, ett korvikset pysyy korvissa. Olin ottanu fogelille aamiaispöydästä biitin ranskista messiin. Meidän dogi: Tiina ei digannu ajatuksesta ollenkaan. Se pomppi ku pingispallo, kun syötin fogelii, ja ilmas dogin slangilla naakalle: ”mee ..ttuun siitä!” Naakka ei skagannu, se funtsas varmaan, ett niist tulee viel parhaat bestikset, vaikk toi koira onki rupusakkii. Mun piti aina muistaa antaa dogille samaa safkaa ku fogelille. En vielä snaijanu, että dogit skruudaa Eloveenaa ja fogelit Royal Caninia. Sen mä hogasin vasta, kun kerran stikkasin kaurahiutalepussin jämät naakalle. Tiinan ryntäs salamana nuolemaan kaltsilta niitä ryynejä, ettei se fogelin paskiainen ehtis skruudaa kaikkee. Dogin kieli oli täys hiutaleita, neulasii ja hiekkaa, mutt ahneuksissaan se skruudas nekin. Fogeli nokki kätsysti vain puhtaat ryynit. Tiina sai napattuu siivestä Kiakkuu, joka rääkäs pahasti. Komensin dogin mun viereen tsittamaan, siinä se sitt tsittas ja tsiigas, kun Kiakku raahas siipeään pitkin kaltsii, surkeen näkösenä. Vein dogin sisään, ett pääsin tsiigaa kuin pahasti fogelin oli käyny. Kun vilkasin fönsteristä se skruudas kaltsilla, eikä siipi roikkunu yhtään.Kun tulin ulos, se alko taas roikottaa siipeensä esittäen invaa, kuin paraskin näyttelijä. Että mä sgriinasin.
Vapaaehtosesti meidän dogii ei saatu baadaamaan. Oikeesti se inhos pesua. Kiakku dyykkas heti pesuvatiin, jos se hogas, ett mä alan tvettaa astioita. Meille tulee landella porakaivovesi vähän kauemapaa. Pitkä musta vesiletku kiemurtelee auringossa pitkin kuumaa kaltsia, matkalla vada lämpenee sopivaks. Ekan kerran olin saada sätkyn, kun hain vettä pesuvatiin. Äkkii fogeli lens jostain siihen räpistelemään, niinku varmaan ootte nähny fogelien tekevän. Vada roiskuu ja kastelee. Mä annoin sen tvetata aikansa, kunnes se kyllästy ja lens verannan kaiteelle kuivattelee. Sen kastunu höyhenpuku jätti rintalastan kohdalta näkyviin n. 3 sm levyisen kaljun kohdan. Fogeli ravisteli itseään ja alko sit peittää sitä kaljuu kohtaa höyhenillä, vasemmalta ja oikeelta ja oikeelt vasemmalle, kunnes höyhenpuku näytti taas snygiltä. Sit se laski siivet alas, levälleen roikkumaan ja kuivatteli niitä suuliksessa, niinku joku merimetso. Sen silmät painu välillä kii ja se meinas tippuu nokalleen, mutt silloin se heräs, ryhdistäyty ja korjas asentoaan..
Tiina goisas kaltsilla ja nautti omasta rauhastaan. Kun Kiakku heräs siitä auvostaan, se hogas Tiinan. Jäynä mielesään se flygas Tiinan viereen, hiffass ett sen takaklabbeiss, varpaiden välissä, kasvo karvaa ja päätti antaa dogille snadit pedikyyrit. Fogeli aiko suorittaa karvanpoiston ihan ekaks. Tiina goisas makeilla päikkäreillään, kun nakka tarttu sen varpaanvälissä sojottavaan karvatupsuun. Dogi teki pikaiset nurejevit ilmassa. Karsee herätys! Se perhanan ”paskanärhi” oli taas nolannu sen. Häväistynä Tiina painu, töpöhäntä klabbien välissä, mökin alle. Eikä tullu veks vaikka kuinka maanittelin. Naakka tsiigas mua viattomilla, lähes valkosilla öögilaan ja tuntu sanovan: Mikäs sille nyt tuli?
Tiina goisas sisällä ja sai iltasin meiltä kaiken huomion. Kiakku oli valinnu oman nukkumamestan meidän bastun vilpolasta, poronsarven päältä. Se meni goisaan yllättävän aikaisin, en nyt muista tarkkaa kloguaikaa. Oli kuiteski valoisaa vielä. Me duunattiin pitskulla kaikenlaista, kun se oli jo goisaamassa. Jos me sattumoisin herätettiin se uniltaan, se sano: Kraak kraak, joka oli varsis-slangii, ja tarkoitti: Antaa vetää, etteks te nää ett mä goisaan!!!
Kun mentiin tsimmaamaan, niin Kiakku oli ihan närvinä. Me dyykattiin laiturin päästä sköneen Tiina messissä. Tsimmaamisesta Tiina tykkäs, vaikkei se sietäny kylvetystä. Kiakku ei osannu tsimmaa, siks se flygas meidän yläpuolella ja huus naakkaslangillaan: ”Varokaa, pois sieltä, äkkiä pois pois! Kjack kjack!”
Kesän hiipuessa syksyyn hiffasin, ett Kiakku alko tsiigaa lintuparvii, jotka lens meidän pitskun yli. Joskus se oli häippässy jonnekin pitkiks ajoiks, mutt aina se ilmesty illaks poronsarvelle. Joskus vieraat skidit tuli rantsusta, naakka olallaan, kysymään onks tää teidän lintu?
Oltiin kerran taas rantsussa, Kiakku oli ollu yötä pois himasta. Rilluttelemassa Varisten meggess. Kuulin lahden toiselta puolelta raakumista ja aina silloin tällöin tuttu: Kjack, kjack! Aloin huutaa: Kiakkuu, Kiakkuu! Pari kertaa riitti niin se flygas meidän luo. Se oli kuitenkin muuttunu jotenki levottomaks. Se pälyili kaiken aikaa ympärilleen ja taivaalle. Se oli oppinu variksilta, miten pitää puoliaan. Kun sille anto kädestä jotain skruudattavaa, se ei enää syöny sitä siinä, vaan nappas sen äkkiä , ja lensi jonnekin kauemmaks syömään. Välillä se raaku kuin varis. Vielä muutaman kerran se tuli kotiin. Sitte varisparvien kutsu kävi sille ylivoimaiseksi. Olin varma, että se tulisi ke väällä takaisin. Niin ei kuitenkaan käynyt. Nakka jä ikuisiks ajoiks mun pohjattomaan sydämeeni.
Anja ”Rantsu” Rantamäki