Veren seisautus.
Ilmarinen sai raudan lupaamaan, ettei se koskaan nousis ihmistä vastaan. Niinpä seppä suunnitteli siitä tarvekaluja: lapioita, viikatteita jne. Mut sit se hogas, ett karkaisuvesi ei jotenki skulannu, siit puuttu jotain. Niinpä Ilmarinen pyys mehiläistä hakemaan mettä kukista, petratakseen vodan vaikutusta. Fittimäinen herhiläinen, kuuli Ilmarisen ohjeen mehiläiselle ja päätti sotkee kuviot. Se flygas Hiiden puutarhaan. Skaffas sieltä yrttii ja otti snadisti kyyn sylkee ja kusiaisen kusta.
Seppä keitti siitä myrkyn, täysin tietämättömänä, ettei siin ollukkaan mehiläisen mausteita, vaan sen Hiiden herhiläisen. Ja siinä oli sellainen taika, ett kun rauta stikattiin karkaisuveteen, se sai sellaisen raivarin, ettei paremmasta väliä. Rauta tuli ihan raivopääks ja petti vannomansa valan. Se viilteli jopa broidinsa verille. No nyt se ukko siellä pankolla, jos muistat, tsennas jerkun synnyn ja saatto lukea veren seisautus sanat Väinämöisen ventin tukkeeks..
Polven huolella siveli, voiteli verisen ventin,
koko klabbin hieroskeli, samalla sanat saneli:
”Ei styrkka ole minussa, Luojan lahja meikäläises,
ei paranna mun käteni, vaan voima on Taivaan Faijan.
Nyt oli ventti voideltuna, haava vuotava tukittu.
Väiski silti voimatonna, polvi vieäkin kipeä,
tuskissansa saapasteli, kivuissansa vääntelehti.
Ukko särkyä komensi kolottamaan Kipumäelle,
Kipuvuoren kukkulalle, Stenuja kivistämähän,
särkemään kivet muruiksi. Sitoi silkkiä siteeksi,
paketoi näin Väiskin klabbin, Sitoessaan bamlaeli:
”Tsiigaa nyt hyvä Jumala, ota pois noi klabbin tuskat.
Nytpä tsennas Väinämöinen, tsennas terveeksi olonsa,
kohoneeksi kondiksensa, jopa entisä ehommaks..
Väinämöinen katseen nosti, taivaan Faijalle puheli:
”Sulta aina apua saamme. Ole nyt kiitetty Jumala,
ylistetty Faija yksin. Polvivammani paransit.
ja annoit avun minulle.”
Neuvoi vielä nuorisoa: ” Älkää flöidatko venettä,
kevyin mielin vuoleskeko, kirveen kanssa leikitelkö.
Bossi tsennaa päivän määrät, eikä ihminen ikinä,
Vihdoin pääsi matkaan Väiski, piiskas pollensa tien päälle,
hepo juoksi, matka joutui, reki vieri, tie lyheni,
Pääsi jo mestoille tutuille, Kalevalan kankahalle.
Osmon pellon pientareelle. Sanoi siinä seistessänsä.,
Väitti mulle Joukahainen, kiero heebo lappalainen,
etten ilmoisna ikinä, kuuna kullan valkeana,
pääse Väinölän ahoille, Kalevalan kankahille.
Ajoi hissukseen himahan, rakasta kotiaan kohti,
allapäin, pahoilla mielin, kun oli sepän luvannut,
rahasammon laatijaksi, pelastaakseen päänuppinsa.
Viimein saapuivat perille, Osmon uuden pellon päähän,
pajalle itse Ilmarisen, Väiski staijasi ovella,
ahjon eessä Ilmarinen. Väiskiltä näin tiedusteli:
”Missä oot mies piilotellu, missä päiviä asunu”?
”Tuollapa olen asunu, kaiket päivät kuljeskellu ,
pimeässä Pohjolassa, Lapin laajoilla laduilla,
tietäjien asuinsijoilla.”Sinä senkin vanha starbu,
kerro reissultas jotakin”.
Anja ”Rantsu” Rantamäki