Nyt on Kalevalan eka runo käänetty slangiks. On plugattu miten Lönnroth skaffas jutskat sieltä sun läältä. Miten alkuräjähdyksen aikoihin oli vaan vodaa ja happee. Ilmatar budjas ypönä ilmassa ja stiigas sitte sköneen. Itäblosis pani Ilmattaren paksuksi. Se venttas skidin syntmää yli kakskyt vuotta, alko pinna olee kireellä. Tää on nyt vika stoori ekasta laulusta. Tän jälkeen mä skrivaan vaan Kalevalan sankaritarinat. Muuten täytyis skrivaa testamentti skideille, jotta koko Kalevalan tulis käänetyks.
Ei vieläkään Väinämöistä,/ laulajaa iän ikuista./
piilossansa syntymättä,/ yhä mutsinsa magassa./
Muden kohdussa eleli,/ pääsemättä syntymähän./
Pinnalla skönen sinisen,/ meren vellovan selällä,/
Mietiskelee harmissansa,/ ahdistuen ahtauteensa,/
budjaamiseen yksiössä,/ /pimeässä jemmassansa,/
mestassa magan sisällä./
Yöt kului kuutamotta,/ pävät päivän nousematta./
Alko bamlaa itseksensä,/ jupisemaan yksinänsä:/
Jeesaa kuu, auta aurinkoni,/ opasta ulos Otava./
Näytä kuinka mä menisin,/ pääsisin pois ahtaudesta,/
ulos tästä yksiöstä?/ Lähtisin jo veks himasta/
Yöllä mollikkaa tsiigailisin,/ keskipäivin aurinkoa,/
öisin laskisin staroja,/ Otavaakin kyttäilisin./
Ei tullu apua kuulta, /eikä suuliskan kerenny/
Venttas jelppistä yhäkin,/ sitten kyllästyi eloonsa./
Alkoi aukoa ovia,/ sormellansa kaivaella./
Luista lukkoa kokeili,/ vensterillä varpaallansa,/
kynsin kynnystä koversi,/ ulkodörtsin auki sparkkas./
Vihdoin pääsi pälkähästä/aukesi ovi skönehen,/
heti lähti tsimmaamahan,/vapaudesta nauttimahan./
Kului vielä viisi vuotta,/ kuudeskin meni äkisti,/
vierähti pari lisääkin./
Vihdoinkin mies maihin nousi,/ kärkeen niemen skönestä astui,/
polvin bärtsille kipusi./ Konttaamalla liukkahalle,
limaiselle kalliolle./ niemelle nimettömälle,/
Nousi kyttään kuutamoa,/ ihailemaan aurinkoa,/
tähyämään tähtösiä,/ etsimään starat Otavan,/
Näin siis syntyi Väinämöinen,/ vihdoin putosi poika,/
meren mutsista tipahti,/ Ilmattaresta putosi.
Anja ”Rantsu” Rantamäki
