Tsittasin Arabianrantsussa metskillä Kuusiluotoa vastapäätä. Snadi blosis kävi pohjoisesta. Skönen pinta oli melko matalalla. Rantsustebarit olivat näkyvissä. Olin napannut botnemetskilläni (koukku, stoppari ja liukupaino) yhdeksän maitiabboraa ja pari snadia punasilmää. Fisujen valkoista smäidyä – elämän nestettä – oli purskunut kiville.
Vanha kamu, rantsun kantavaris, kuikuili lähilepässä. Sitten se flygas pummaamaan. Stikkasin kaverille särjen. Fogeli häippäs sivummalle skruudaamaan. Safkattuaan se pomppi lähikivelle putsaamaan nokkaansa. Minä vedin huuleeni kinkkuskämlärin ja flisun mölöö. Kummallekin selkärankaiselle löytyi tilaa Vanhankaupunginlahden rantsusta.
Lähipöpelikössä voikukat ja nokkoset kukoistivat. Sköneen taipunut piikikäs tyrni puski lehteä. Avasin fisut skeglellä ja poistin rojut konehuoneesta. Duunaan raitapaidoista myöhemmin soppaa tai fisukukkoa. Iltapäiväksi oli luvattu stikkaavan vodaa kuin Esterin perseestä. Pakkasin kamat reppuuni. Dallasin tyytyväisenä himaan Valkkaan.
Fisustaminen on vähän niin kuin elämäkin. Homman voi skäbätä monella tavalla. Ei pidä hosua ja säheltää eikä ahnehtia liikaa. Kandee tsiigata ympärilleen ja keskittyä olennaiseen. Pelkällä tsägällä ja dorkuudella ei pötki pitkälle. Ihminen rimpuilee kulutuksen koukussa kuin skitari pääsemättä irti.
Teksti ja kuva:Matti Laitinen
eläkeruuna
18.5.2021
