Voi jessus tätä elämää, voi ihmisen poikaa. Juuri kun olin nousemassa lähteäkseni lounaskuppilasta, huomasin vanhan miehen lähestyvän pyörätuolissaan. Jäin odottamaan, mitä asiaa hänellä oli. Mies parkkeerasi pyörätuolin viereeni ja alkoi puhua erittäin vaikeasti ymmärrettävää mongerrusta. Kumarruin lähemmäs ja aloin vähitellen tajuta hänen puhettaan. Mies oli Matti (nimi muutettu), ja hän oli saanut kaksi vuotta sitten aivoinfarktin, joka oli sitonut hänet pyörätuoliin ja tehnyt puheesta vaikeaa. Käsitin, että hän asui jonkinlaisessa palvelukodissa, mutta nyt oli tili tyhjänä eikä ollut rahaa tupakkaan eikä hammastahnaan eikä shampooseen. Ruoka ilmeisesti oli sentään talon puolesta, kun sitä hän ei maininnut. Hänen reitensä olivat verkkarihousujen sisällä ohuet ikään kuin kaikki lihakset olisivat kuihtuneet pois. Oikeassa kädessä oli musta hansikas, jonka avulla hän kelasi pyörätuoliaan. Vasen käsi näytti halvaantuneelta.
Kaivoin Matille käteistä mitä taskusta löytyi. Hän kiitti vuolaasti ja näytti henkilöllisyyskorttiaan, jotta tietäisin, kenen kanssa olin asioinut. Sanoi maksavansa takaisin, kun seuraava eläke tulee. Sanoin, ettei tarvitse. Hän kertoi vaivalloisesti kuunnelleensa radiosta Yölinjaa ohjelman lopettamiseen saakka. Erosimme ystävällisessä hengessä. Matti toivotti minulle ”Jumalan siunausta”.
Matin henkkarista huomasin, että hän oli minua puolitoista vuotta vanhempi. Oli saanut infarktin saman ikäisenä kuin minä olen nyt. Olkoon sallimus hänen loppuelämälleen armollinen.
Teksti: Pekka Sauri
