Vedin kyl aika skarppii stailii ton brenkun kera duunissa Usarissa. Sit kuiteski yks lauantaiaamu duunattiin diilii yhen Tsiibon kera, et skramlataan joku vinkkuflinda. Tää kafru häippäs safkiksella sit Bensowin handeliin.
Lauantaina tää aamuhugi kesti kahteen. Meitsi oli funtsinu lähteen kundien meggessä bilikalla jollekki landelavalle joraan. Sikski kävin pari kertaa vetäseen knubbit duunin pukuhuoneessa, ku en joutunu kuskiks. Tokaa kertsii pukukopissa, flinda handussa hiffasin yhen vanhan, jo snadisti brenkun väsyttäneen latojan, yhen Gesiksen, staijaavan mun vietessä.
Tää jäbä oli aina ihan intona väijyny meitsin ”fudisuraa” . Aina aamusin, ku treffattiin se uteli smaili feississä, et mites jangsterin kondis. Onks tsäärnalla matsi illalla.
Nyt sit ku nolona stondasin tää helvetin flinda handussa hiffasin tän Gesiksen fitin, epäuskosen ilmeen. Ei enää kyselly fudiksesta, sen ryhti ja koko habitus joteski brakas. Meitsin sieluu vihlas. Totes jäbä, varmallaki sen oman histiksen tätä sen brenkkueloo peilaten, et ”Jaska hei, älä lähde tolle tielle.”
Joteski me kumpiki sit snadisti välteltiin toisiimme. Joku juitsu oli skulannu kait lopullisesti finaaliin meidän frendisuhteessa. Oli helvetin fitti fiilari.
Sit bulii draamaa. Pari kuukautta tosta nolosta keissistä ja yks aikanen aamu, latomon puhelin skulas. Vastasin ja hento tätivoissi uteli, ”missä tämä on”. Latomossa selvitin.
Kuului vakava, stydisti sveduaksentti ääni: ”Minun mies, härre Gesterberg, ei tulee nyt sen työ. Härre Gesterberg är nyt dööd.” Sit enää klik. Puhelu oli siinä. En koskaan unohda Gesistä.
Teksti: Jaakko Koroma