Lokakuinen myrsky repi 22.10.2015 hevoskastanjan oksia ja lehtiä tuplafönarien takana. Astuin Laakson sairaalan vihertävään huoneeseen. Kaksi partaista, vanhaa miestä nukkuivat selällään montut auki vihreiden lakanoiden alla. Heidän linnunnokkansa sojottivat terävinä. Toinen heistä oli faijani. Kloku tikitti seinällä torstaita. Faija uinui sotilaspoikamuistoissaan. Antibiootti valui kanyylin kautta hänen kuihtuneeseen handuunsa.
Punakaartilaisen kundi, sekatyömies, satamajätkä, neljän pojan fade goisasi loppuun käytettynä sairaspunkallaan. Voimat olivat huvenneet – elämänhalu ei. Hauras faija oli kytketty hihnoilla teräsvuoteensa kaiteeseen. Lanneranka oli murtunut. Lonkassa oli jo ennestään terästä. Faijan kuulo, näkö ja työmuisti ja liikkuminen toimivat heikosti. Verenpainetauti ja diabetes täydensivät heikkoa yleistä suoriutumista. Äijän kondis ei kestänyt Laakson lekurien mukaan leikkausta.
Viimeiset 10 vuotta olivat olleet mutsille raskaita. Nyt tämän ei tarvinnut vahtia faijaa vuorokauden ympäri, eikä harjoittaa vanhusten vertaistukea. Sairas mutsi sai huilata himassa yhteisessä kaupungin vuokra-asunnossa Itä-Stadissa. Se kävi tsiigaamassa sairasta gubbeaan pari kertaa viikossa. Pitkän elämän ja arvokkaan vanhuuden salaisuus löytyi dosetin täysistä tabulokeroista.
Ajattelin tuolloin, että tästä sairaalakeikasta muistisairas, vanha äijä ei enää tokene. Kävin tsiigaamassa faijaa viikoittain. Äijä tsimmasi ajoittain syvissä vesissä. Toisinaan hän oli hereillä ja läsnä. Hän jutteli silloin entisistä, delanneista kavereistaan ja heidän kohtaloistaan. Tsittasin tuolissa aikani ja hiivin sitten himaan. Arvelin hänen jäävän tähän lähtevien miesten taloon. Häntä hoidettiin kuitenkin hyvin. Kovilla oleva henkilökunta hallitsi hyvin duuninsa.
Eräänä marraskuisena torstaina herätettyäni faijan sain hänet vaivoin skrivaamaan nimensä täyttämäni eläkeläisten vuokratukihakemuksen. Toimitin lomakkeen Kelan Hämiksen konttorin postilootaan. Joulukuun toisella viikolla faija oli huilannut jo 1,5 kuukautta Laakson lasaretin osastolla seitsemän. Hän ei saanut maata edelleenkään oikealla kyljellään. Havaintojeni mukaan tuona aikana kämpässä oli loikoillut yhteensä viisi vanhusta. Heistä kolme oli jo kotiutettu. Kukaan heistä ei ollut poistunut klabbit edellä sairaalasta.
Tammikuun alussa 2016 sairaalan fönärin takana maa oli valkoinen. Hevoskastanjan oksat olivat saaneet snögevaipan. Faija makasi ärtyneenä ja vinossa asennossa punkassaan. Vanhan miehen kipulääkitys oli lopetettu. Mutsi oli joutunut pyytämään käydessään ukolleen kolmesti kivun lievitystä. Operoidun klyyvarin monttu näytti jo paremmalta. Osaston lipanneet miehet olivat korvautuneet uusilla vanhoilla, kaatuneilla miehillä.
Päivät vaihtuivat toisiksi. Viikot kuluivat kiirehtimättä. Faijan totaalinen väsymys jatkui. Hän heräsi horroksestaan ajoittain syömään, juomaan ja nielemään nappejaan. Tapaamani nuoren lekurin selvityksen mukaan faija oli kuntoutunut olosuhteisiin ja ikäänsä nähden yllättävän hyvin. Kerroimme broidin kanssa lääkärille mutsin ja faijan kotitilanteesta. Hänkin hiffasi, että entiseen tapaan ei voi enää elää, vaan tilanteeseen pitää tulla muutos, koska mutsi ei pärjää enää yksin faijan kanssa. Oikea lonkkamalja jäi operoimatta.
Faija elpyi lonkkamaljan murtumasta lähes vuoden vuodepotilaana Laakson sairaalassa. Tämän jälkeen hän siirtyi kuukausiksi Riistavuoren arviointi- ja kuntoutumisyksikköön odottamaan lopullista sijoituspaikkaansa palvelutaloon. Kävin ulkoiluttamassa faijaa viikoittain Etelä-Haagan maisemissa duunin jälkeen perjantaisin. Faija kertoi olleensa nuorena kundina apparina Haagan raksoilla.
Faija olisi halunnut palata sairaalasta takaisin kotiin tajuamatta sairaudestaan johtuen lainkaan sitä, ettei hän kykene selviytymään arjestaan omin avuin tai edes oman sydänsairaan puolisonsa tukemana. Ihmettelen kovasti, kuinka hallituksen mainostamaa asiakkaan asemaa ja itsemääräämisoikeutta voidaan vahvistaa, jos kyseiseltä henkilöltä puuttuu sairauden tunto ja jos hän ei kykene edes ymmärtämään omiin etuihinsa ja oikeuksiinsa liittyvien hakemusten sisältöä? Faijani itsemääräämisoikeutta on kunnioitettu toki silloin, kun hän on ymmärtämättömyyttään kieltäytynyt annettavasta hoidosta. Valinnanvapudella hurskastelu on faijani kohdalla suorastaan irvokasta.
Faijani pääsi lokakuun lopulla 2016 vihdoinkin – 89-vuotiaana vanhuksena – Itäkeskuksen palvelutaloon tehostetun palveluasumisen pariin. Hänelle on sen jälkeen tarjolla yksityisyyttä, tuolijumppaa, ryhmätoimintaa ja musiikkia. Vanhuuteen on ilmaantunut arvokkuutta. Häntä on kohdeltu hyvin kunnan ylläpitämässä palvelutalossa. Hänelle olisi ollut tarjolla myös yksityisiä palvelutaloja. Köyhän sekatyömiehen varat eivät kuitenkaan riittäneet näin yksilölliseen ja monipuoliseen palveluun. Ympärivuorokautinen hoito yksityisessä palvelutalossa maksaa huonokuntoiselle ja dementoituneelle vanhukselle pääkaupunkiseudulla 4 500 euroa/kk. Yhteiskunta tukee tunnetusti yksityisten palvelutalojen toimintaa ostopalveluina ja palveluseteleinä. Onko tarkoitus suoda tällä tavoin lisää etuoikeuksia niille, joilla sitä jo ennestään on?
Kävin syyskuun lopun sunnuntaina tervehtimässä faijaa. Pistin jääskopeen purkin mustikkasoppaa. Plokkasin pyödältä eläkevakuutusyhtiön tiedotteen. Äijä tsittasi suljetun puolen ruokasalissa toisten mies- ja naisvanhusten joukossa. Henkilökuntaa oli paikalla neljä naista. Perushoitajaharjoittelijoita ei ole viikonloppuisin apuna. Faija lusikoi viikkoihin ensimmäistä kertaa pääruokasoseensa yksin. Holehdin hänen suupieliensä siistimisestä. Syötin hänelle itse jälkiruoaksi marjarahkan. Hänen kommunikointinsa on nykyisin lähinnä eleiden ja sormella osoittamisen varassa. Voimat piisaavat joskus yksittäisiin lauseisiin. Pukkasin faijan pyörätuolilla omaan kämppään. Puin faijalle kamppeet ylle ja lähdimme pyörätuolilenkille läheiseen Ystävyydenpuistoon. Syksy on tullut. Puut karistavat jo lehtiään. Mutsi delasi heinäkuun lopulla Laakson sairaalassa. Faija arveli mutsin käyneen vielä viime viikolla katsomassa.
Ihmiselämän loppumetrit ovat hitaita. Faijan on vaikea ennakoida tulevia tapahtumia ja nykyisyys katoaa liian nopeasti hänen mielestään. Menneisyys lohduttaa häntä ja on hänelle läsnä. Tätä haurasta kuorta ei kannata enää rikkoa.
Tarvitsemme kansanrintaman puolustamaan yhteiskunnan toimesta turvattua vanhempiemme, omaamme ja lapsiemme oikeutta arvokkaaseen vanhuuteen.
Teksti ja kuva: Matti Laitinen
23.9.2018
