Näin Aleksis Kivenpäivänä sopii laittaa tää läheltä liippaava runo. Vai sopiiko?
Vanha spurgu
Stadin iltaruuhkan ahtaudessa, dallaa hissukseen vaan, vanha gubbe, raahaten hervotonta kalbbiaan. Kolottavaa vasentaan.
Ei sill oo kiire minnekään,
steissiltäkin piti lähtee, lätkimään.
Antaa vetää! Oli saatesanat – ei se mitään.
Fittimpääkin oli kuullu, usko vaan. Mies maallisella matkallaan.
Kivi, teatteri takanaan, tsittaa stenutuolillaan,
kuin olis kaikki maailman huolet harteillaan.
Äijä klenkkaa siihen alle, runoilijan jalustalle.
Pahvinpalan hittaa, lämmikkeeksi revan alle.
Studaa handut, nuppi tutisee. Fikkastansa flindaa hapuilee. Ottaa snadit, kun on galsa, lämmitä ei enää vanha kesäbalsa. Snadisti saa ryyppy bluden vielä kiertämään,
jää siihen gubbe, laiffiansa miettimään. Yksinään.
Vaipuu hetkeks uneen horteiseen,
siihen samaan vanhaan painajaiseen.
Kuulee taas sen korvissaan: Veka älä jätä!
Mies juoksee kantaen kaveriaan tätä.
Laukaus ! Pettää vasen jalka alta.
Lähtekääpäs liikkelle siitä!” Käskee esivalta.
Stadin illan hämärässä, dallaa hissuksensa vaan
vanha gubbe raahaten, hervotonta klabbiaan. Kolottavaa vasentaan.
Rantsu