Vanha puinen rutsari makaa kuusten väliss paahtavass heltees pressun alla. Rantsin delaaminen oli sille rankkaa. Se funtsaa kuka nyt duunais sen lahooviin kylkiin tervat? Kuka vetäis sen sköneen ekaks turpoomaan. Rudari on delannu. Meniks sen nokoset pitkiks, vai oliks sillä joku outo smärtta rinnassa? Kukaan ei tuu bamlaa siitä. Se oli kuullu naapuien jutskaavan, ett Rantsi meni äkkii!
Senki teki mieli lahota siihen kuusten alle. Sammaloituu, jäkälöityy, skruudatkoon vaikka masit. Ehkä joku eläin hittais siit talvimestan joksku talveks.
Olihan meillä varmaan yhtä paljon vuosii takana, Rantsi toimi lekurina ku joku mesta hajos. Se lduunas uutta veduu ja tervaa. Se piti siitä huolta. Nyt ei enää kukaan. Ellei sit Rami ja Miro se koitti lohduttautuu.
Noita se gamla rutsari mietti ja minnas kuin kliffaa oli viel pari vuotta sitte, ku se pääs vesille. Allinkaatoon, sleepissä Merimirrin perässä, kauas ulkoluodoille. Siell se kellu kevyesti ku haahkanmunan kuori fooguilla. Joskus kauan sitt, se pääs meggeen juhannusjuhliin. Glaiduu porukkaa keräänty kaltsille sjungaamaan, kokko karikolla räisky ja kipunoi, oli se aikaa se. Yks salainen toive sill viel oli, ett se pääsis Juhannuskokkoon. Jollekin snadille
karille liekehtimään! Vanha terva valuis, ku mustat kyyneleet, pitkin se kylkii. Ne olis onnen kyyneleit.
Lopult sais purkautuu kipunoina taivaalle, ku
ilotulitusraketti.
ilotulitusraketti.
Ihmiset kaltsill sjungais ”Juhannus on meillä herttainen”. Tulisit silloin, Rantsi rudarini, tsiigaamaan vanhaa rutsariis.
Teksti ja kuva: Rantsu