Suomeen on saapunut tänä vuonna yli 30 000 turvapaikanhakijaa ja koko vuoden tulijamääräksi on
arvioitu 50 000. Suomen mahdollisuuksien vastaanottaa pakolaisia on sanottu ylittyvän ja tilannetta on
luonnehdittu ”turvapaikkakriisiksi”. Nykyisen hyvinvointivaltiomme vaikertaessa pakolaisongelman
kanssa on jäänyt unohduksiin, että sisällissodan jälkeinen köyhä Suomi kykeni ottamaan vastaan ja
hoitamaan 1920-luvun alussa likimain nykyistä vyöryä vastaavan määrän pakolaisia. Niistä ajoista on
yhteiskuntamme taloudellinen suorituskyky kuitenkin noussut noin viisitoistakertaiseksi henkeä kohti
lasketulla bruttokansantuotteella mitattuna.
Venäjän vallankumous jälkimaininkeineen synnytti mittavan pakolaisvirran rajan yli molempiin suuntiin.
Noin 10000 sisällissodassa tappiolle jäänyttä punakaartilaista ja siviiliä pakeni Suomesta Venäjälle keväällä
1918. Samoihin aikoihin käynnistyi vähemmän tunnettu pakolaisvirta myös toiseen suuntaan. Suomeen
tulijat olivat kansallisuudeltaan venäläisiä, heimolaisiamme karjalaisia ja inkeriläisiä sekä Venäjältä
pakenevia muiden maiden kansalaisia. Heitä tuli useampana aaltona 1918 talvesta kevääseen 1922
yhteensä yli kolminkertainen määrä Venäjälle paenneisiin verrattuna.
Vallankumousta pakenevat venäläiset olivat ensimmäinen aalto
Lokakuun 1917 vallankumouksen jälkeen alkoi rajan yli valua väkeä punaisten käsiin joutuneesta Pietarista,
jossa terrori tsaarinvallan kannattajiksi katsottuja kohtaa oli käynnistymässä. Venäläisten pakolaisten virta
Suomeen kasvoi vuoden 1918 kuluessa. Suomalaiset viranomaiset pyrkivät hillitsemään laitonta
maahanmuuttoa vuodesta 1919 alkaen, mutta kehittymättömän rajavalvonnan toimenpiteet jäivät
tehottomiksi. Vuoden 1919 alkupuolella asui Suomessa autonomian aikana tänne asettuneita ja pakolaisina
tulleita venäläisiä yli 15000 henkeä ja vuoden aikana määrä kasvoi salateitä tulleilla parilla tuhannella
henkilöllä.
Vallankumousta seurannut sisällisota kääntyi Pohjois-Venäjällä valkoisten tappioksi kevätalvella 1920.
Valkoisen armeijan rippeitä perääntyi Repolan ja Porajärven kautta Suomeen toista tuhatta henkeä. Heidät
sijoitettiin Lahden Hennalan punavangeista tyhjentyneille kasarmeille perustettuun ”keskitysleiriin”. Osa
heistä jatkoi Länsi-Eurooppaan mm. Ranskaan liittyäkseen muukalaislegioonaan, osa venäläisistä sekä
valkoisten joukoissa palvelleet karjalaiset jäivät Suomeen.
Seuraava ryntäys Karjalan kannakselle tapahtui maaliskuussa 1921 Kronstadtin saarelta, jossa
laivastotukikohdan sotilaiden kapina bolsevikkeja vastaan oli kukistettu verisesti. Muutaman päivän aikana
Kronstadtista pakeni noin 6500 kapinallista jään yli kävellen Terijoelle osan tuupertuessa
matkalle. Viranomaiset joutuivat nykypäivinäkin kohdatun haasteen eteen, tuhannet pakolaiset oli
muutamassa päivässä sijoitettava jonnekin tilapäistiloihin. Tiloja löytyy tyhjilleen jääneistä Venäjän
armeijan kasarmeista Uudenkirkon Inosta, Viipurinlahden Turkinsaaresta ja Terijoelta. Ajan tavan mukaan
näitäkin kutsuttiin keskitysleireiksi.
Pakolaisvirta Venäjältä Suomeen ja tätä kautta muihin maihin jatkui 20-luvun alkuvuosiin. Liikkeellä oli
tuhansia venäläisiä, Venäjältä pakenevia ulkomaalaisia sekä kymmeniin tuhansiin yltänyt joukko
ensimmäisen maailmansodan sotavankeja, jotka hakeutuivat molempiin suuntiin takaisin kotimaihinsa.
Osa heti vallankumouksen jälkeen tulleista venäläisistä oli vauraampaa väestöä, joka pystyi omilla
varoillaan hankkimaan elintarvikkeita ja asettumaan asumaan. Myös täällä jo olevien venäläisten
hyväntekeväisyysjärjestöt pystyivät huolehtimaan omistaan. Huomattava osa venäläisistä emigranteista
jatkoi matkaansa muihin Euroopan maihin ja asettui niihin asumaan. Pieni osa uskaltautui myös palaamaan
Venäjälle. Kronstadtin kapinaan osallistuneille rivimiehille luvattiin armahdus ja noin puolet heistä
uskaltautui palaamaan Venäjälle, osa heistäkin jatkoi maailmalle ja noin 1600 jäi pysyvästi Suomeen.
Itä-Karjalan kansannousut käynnistivät heimopakolaisten vyöryn
Sisällissodan ollessa vielä käynnissä kevättalvella 1918 lähti Suomesta vapaaehtoisten heimoaktivistien
värväämiä retkikuntia liittämään Petsamoa ja Vienan Karjalaa Suomeen. Huonosti organisoitu ja johdettu
retki päättyi syksyllä 1918 perääntymiseen englantilaisten tukemien kansallishenkisten karjalaisten
joukkojen ajamana. Heimosoturien mukana pakeni Suomeen heitä tukeneita karjalaisia, mutta pakolaisten
määrä jäi vielä tässä vaiheessa alle sataan henkeen.
Aunuksesta tulivat ensimmäiset pakolaiset Suomeen talvella 1918-19 levottomuuksia, bolsevikkien
pakkovaltaa ja nälkää pakoon. Huhtikuussa 1919 työntyi Aunukseen suomalaisten vapaaehtoisten
muodostama ja Mannerheimin kannustama heimosoturien retkikunta. Aunuksen vapautusretki kesti
syksyyn 1919, jolloin retkikunta joutui perääntymään Suomeen ja veti mukanaan pienen joukon pakolaisia.
Aunuksen retken pelästyttämä bolsevikkijohto julisti sotatilan Pietarin ympäristöön mukaan luettuna
Inkerinmaa. Bolsevikit ryhtyivät pakko-ottamaan miehiä puna-armeijaan ja vangitsemaan
”kansanvihollisia”. Inkeriläisiä oli paennut Suomeen jo 1918 lopulla ja pako kiihtyi vyöryksi kesällä 1919.
Myös Pietarin eteläpuoleisesta osasta Inkerinmaata joutuivat asukkaat pakenemaan Viron suunnasta
lähestyviä valkoisia venäläisiä joukkoja.
Inkeriläisten itsensä muodostama vastarintajoukko pyrki työntämään punaiset Inkerinmaalta kohti Pietaria.
Tämä inkeriläisten tappioon päättynyt kansannousu ja osallistuminen Venäjän valkokaartilaisten
tukemiseen sai inkeriläiset pakenemaan bolsevikkien kostoa Suomeen ja Viroon. Suomeen pakeni vuoden
1921 alkuun mennessä noin 8400 inkeriläistä.
Suomalaiset heimosoturit Vienasta karkottanut karjalaisjoukko kannatti Karjalan autonomiaa Venäjän
yhteydessä. He organisoituivat ”Vienan Karjalan väliaikaiseksi hallitukseksi” ja hallitsivat Vienaa syksystä
1918 syksyyn 1920. Kesällä 1920 neuvostohallitus oli perustanut ”Karjalan työkansan kommuunin”, joka
ulotti valtansa kesän mittaan myös Vienan kyliin. Väliaikaisen hallituksen palveluksessa ja sen
organisoimissa sotilasyksiköissä toimineet miehet joutuivat pakenemaan Suomeen. Vuoden 1921 alussa oli
Itä-Suomen pitäjissä noin 1200 pääasiassa miespuolista pakolaista, joiden perheet olivat toistaiseksi jääneet
Vienan kyliin odottelemaan tilanteen kehittymistä.
Tilanne Vienan Karjalassa kärjistyi nopeasti bolsevikkien otettua vallan kylissä. Aikaisemman hallinnon
kannattajia vainottiin ja elintarvikepula paheni nälänhädäksi. Suomeen siirtyneet pakolaiset ja
heimoaktivistit puhalsivat parhaansa mukaan tulta kytevään hiillokseen. Vienalaiset vastarintamiehet ja
Suomesta tulleet vapaaehtoiset organisoivat metsäsissiliikkeen, joka otti ”Karjalan vapautusarmeijan”
nimen ja asetti tavoitteekseen vapauttaa Viena bolsevikeista ja korjata ”Tarton häpeärauhan” rajat.
Metsäsissit käynnistivät aktiiviset sotatoimet lokakuun lopulla 1921. Vapautusarmeijan vahvuus oli tuolloin
noin 3000 miestä, joista noin 500 oli Suomesta saapuneita vapaaehtoisia. Vapautusarmeija sai nopeasti
hallintaansa valtaosan Vienan Karjalasta ja Aunuksen pohjoisosia. Puna-armeijan vastaiskua ei kuitenkaan
tarvinnut kauan odottaa ja se tuli voimalla. Lyhyiden taistelujen jälkeen metsäsissit joutuivat perääntymään
Suomeen alkutalvesta 1922.
Metsäsissien mukana lähti liikkeelle siviilien pakolaisaalto, joka paisui paniikinomaiseksi vyöryksi.
Kokonaisia kyliä tyhjeni asukkaista ja pakolaisten karavaanit kotieläimineen ilmestyivät keskellä talven
pakkasia rajaseudun korpipitäjiin. Helmikuun 1922 loppuun mennessä oli Suomeen saapunut yli 11000
itäkarjalaista pakolaista. Tulijat olivat sodan ja kotikylissään vallinneen nälänhädän takia kurjassa kunnossa.
Paltamon nimismiehen kuvasi heitä koskettavasti: ”Kurjilta näyttävät nuo onnettomat ryysyihin
kääriytyneet ihmishaamut. Nälkä, sairaus, alastomuus ja toivottomuus, siinä lyhyesti mitä nuo poloiset
omistavat.”
Metsäsissikapinan aiheuttama pakolaisvyöry nosti Suomessa oleskelevien Venäjältä saapuneiden
pakolaisten määrän ennätyslukemiin. Keväällä 1922 arvioitiin maassa olevan 33500 pakolaista, joista 15000
venäläistä ja 18500 heimopakolaista.
Heimopakolaiset löysivät sijansa Suomesta – omin avuin ja valtion avulla
Suomi oli 1918 sisällissodan jälkeen rutiköyhä maa. Maan elintarvikehuolto oli ollut riippuvainen
tuontiviljasta, jonka tulo katkesi sisällissodan ja Venäjän vallankumousten takia. Maahan luotiin tiukka
elintarvikesäännöstely ja Pohjois- ja Itä-Suomessa syötiin pettua, joten rajan takaa tulleille pakolaisille ei
juuri apua riittänyt.
Heimopakolaisten kohtalo oli surkein köyhissä rajaseudun kunnissa, jossa omakin väki näki nälkää. Onneksi
heimopakolaisten määrä jäi vielä 1918-19 varsin pieneksi. Kesällä 1919 alkoi Kannakselle kuitenkin kertyä
niin paljon inkeriläisiä, että heidän auttamisekseen oli valtiovallan ryhdyttävä toimeen. Perustettiin
ensimmäinen valtion tukema avustuskomitea, joka pienen määrärahan turvin saattoi avustaa inkeriläisiä.
Vuoden 1919 alkupuolella käynnistyi myös elintarvikkeiden tuonti. Merkittävää oli Yhdysvalloista tullut apu
Eurooppaan, josta liikeni huomattava osa myös Suomeen. Amerikan Hätäapuhallinto ja Amerikan Punainen
Risti toivat maahan elintarvikkeita ja pyrkivät järjestämään niiden jakelua sisällissodan kurjistamille siviileille
ja pakolaisille. Amerikkalaiset järjestöt lähtivät keväällä 1921 Suomesta ja heidän hallussaan olleet varastot
siirrettiin Suomen valtiolle. Avustuksia jakamaan perustettiin valtiollinen toimikunta, joka pienensi heti
jaettavien avustusten määrää ja lakkautti avustukset työssäkäyviltä. Myöhemmin, vuoden 1922
pakolaisaallon aikaan, jakelua rajattiin entisestään. Tämän ansiosta elintarvikkeet, joiden oli arvioitu
riittävän muutamaksi kuukaudeksi, riittivätkin kahdeksi vuodeksi niitä eniten tarvinneille.
Vuonna 1922 perustettiin Valtion pakolaisavustuskeskus, joka alkoi hallinnoida elintarvikehuoltoa ja
pakolaisleirien toimintaa. Pakolaisleirejä ja lastenkoteja oli perustettu eri puolille Suomea mm. Viipurin
Turkinsaareen, Oulun Maikkulaan, Lahden Hennalaan ja Kotkan Kyminlinnaan. Monet pakolaisleireistä
toimivat Venäjän armeijan jälkeensä jättämissä kasarmitiloissa. Lastenkoteja ja pakolaislasten kouluja
perustettiin rajaseudun pitäjiin ja kaupunkeihin.
Valtio halusi alusta asti korostaa tulijoiden vastuuta itsestään ja yhteiskunnan avun piiriin pyrittiin
valikoimaan vain sitä eniten tarvitsevat. Kotkalainen Eteenpäin-sanomalehti kirjoitti helmikuussa 1922
Kyminlinnan leiristä: ”Tarkoitus on antaa avustusta vain sellaisille, jotka eivät omin avuin voi tulla toimeen.
Kaikki työkykyiset saavat elättää sekä itsensä että joko kokonaan oman perheensä. Lasten avustamisesta
huolehtivat eritoten lastenavustusjärjestöt. Pakolaisavustuskeskus on myöskin järjestänyt keskitysleirejä,
joista Turkinsaari ja Kyminlinna tulevat ensi sijassa käytettäväksi… Sen mukaan kuin pakolaisia saapuu,
annetaan heille heti ohjeidenmukainen avustus, kunnes on saatu selville heidän taloudellinen tilansa.”
Valtiovallan määrittelemä periaate, että kaikkien kynnelle kykenevien pakolaisten on huolehdittava
itsestään, toimi olosuhteisiin nähden varsin hyvin. Joillakin Vienasta tulleilla laukkukauppiassuvuilla oli
Suomessa sukulaisia ja kauppakumppanien verkostoja, jotka pystyivät antamaan hätäapua tulijoille ja
auttamaan heitä työ- ja asuinpaikan löytymisessä. Pakolaisavustuskeskukset ohjasivat nuoria ja
perheettömiä tulijoita töihin mm. maatiloille ja kaupunkeihin rakennustöihin. Huomattava määrä
itäkarjalaisia löysi työpaikan Perämeren sahoilta. Kemin Veitsiluodon ja Laitakarin sahat ja Oulun
pohjoispuolella sijainneet Martinniemen, Pateniemen ja Varjakan sahat saivat karjalaisista ahkeria ja
vähään tyytyväisiä työntekijöitä. Näille paikkakunnille kehittyi karjalaisten yhteisöjä, jotka pitivät huolta
jäsenistään ja vaalivat tietoisuutta juuristaan tänä päivänäkin.
Pakolaiset kohtasivat edelleenkin valitettavan yleisiä kantaväestön asenteita; pakolaisia nimiteltiin ryssiksi
ja kehotettiin palaamaan sinne mistä olivat tulleet, heidän sanottiin elävän veronmaksajien kustannuksella,
vievän työpaikat suomalaisilta ja polkevan palkkoja, myös pakolaisten ortodoksinen uskonto herätti
ennakkoluuloja. Näistä asenteista jäi pakolaisperheisiin jäljet, joiden seurauksena karjalaisista sukujuurista
ja pakolaisuuden kokemuksista ei aina puhuttu edes perheen sisällä vaan vaiettiin vuosikymmeniksi.
Maahanmuuttajan leimasta pyrittiin eroon myös muuttamalla perheen venäläisiltä kuulostaneet sukunimet
suomalaisiksi.
Pakolaisten joukossa oli myös paljon niitä, jotka eivät selvinneet omin voimin. Heitä sijoitettiin
pakolaiskeskuksiin, joista suurin sijaitsi Kotkan Kyminlinnassa 1800-luvun kasarmirakennuksissa.
Kyminlinnaan sijoitettiin keväällä 1922 noin viisisataa asukasta joukossa elatuskyvyttömiä lapsiperheitä,
sairaita ja vammaisia aikuisia, orpolapsia ja vanhuksia. Myös työkykyisiä ja terveitä lähetettiin leirille
sellaisilta paikkakunnilta, joiden asuntotilanne oli ennestään huono. Vähitellen moni leiriläinen onnistui
löytämään töitä, ja leirin asukasmäärä vakiintui kahden-kolmensadan välille. Talvisodan sytyttyä
Kyminlinnan asukkaat evakuoitiin Oulun Maikkulaan, jonka pakolaishuoltolassa asui karjalaisvanhuksia
1970-luvulle saakka.
Kyminlinnan pakolaisten elämästä kertoo Karjalan Sivistysseuran juuri julkaisema Timo Tervosen kirjoittama
omaelämäkerrallinen teos ”Vallien sisällä – vallien ulkopuolella”. Juuriltaan vienankarjalainen Tervonen
vietti lapsuutensa ja nuoruutensa vuodet 1923-1939 Kyminlinnan pakolaiskeskuksessa.
Pekka Vaara
Kirjoittaja on Karjalan Sivistysseuran varapuheenjohtaja