Topi, mun faija oli jonkun sortin velmu. Sillä oli tuttu kipinä jollakin Saksan linjan botskilla ja meillä oli ruokakomerossa aina kaikkee mitä Suomesta oli vaikee saada tai ei saanu ollenkaan. Jenkkiröökii kartsakaupalla. Oli Lucky Strikee, Camelii ja Chesterfieldii. Sen duunikaverit raksalta ramppas ostoksilla ja vei appiukolleen konkkaa, itelle whiskyy tai muijalle nylonsukat. Ei ollu stadissa vielä toista lyhyttavaraliikettä, josta olis saanu saumattomii nylonsukkii. Ja esitteli se ylpeänä maailmanuutuudenki: kuulakärkikynän. Mutsi ei ihan tykänny näist afääreist mut sano mulle kerran, ett toi Topi on kyll ihan kunnon perheenisä vaikka dokaa. Se tuo tilipussin avaamattomana kotiin.
Mä olin kerran noin viiden vanhana yhellä liikematkalla mekessä. Me dallattiin Sturarilta Bragulle ja siellä yhteen asuntoon, josta mä muistan vaan kellastuneet keittiön seinäpaperit ja pöydän, jolla oli punanen vakstuuki. Jotain eri jännää siinä reissussa oli koska muistan, ett ku nää gubbet oli bamlannu jotain, se isäntä nosti sitä vakstuukin reunaa ja sen alla oli ohuita setelinippuja koko pöydän pinnan täydeltä. Ne oli vissii dollareita. Mulla on sellainen kuva, ett faija sai siit afääristä fygyy ja ku vakstuuki oli takas aarteen päällä, me dallattiin himaan.
Faijan bisnekset jatku vuodest toiseen eikä kärykään ei käyny. Brenkut ja röökit jäi vähitellen veks. Olisko ollu liian riskaabelia. Lyhyttavara-alalla alko tarjontaa olla katutasossakin ihan tarpeeks ku sukkaa alko saada jo R-kiskaltakin. Mutt kelloja se plisas vielä 90-luvulla. Jos joku vaan osas tulla ostoksille.
Topi eli hiton rankan elämän, josta toi 50-luku alko olla jo sitä seesteisempää vaihetta. Topi kolas yli kaheksankymppisenä 2004. Sillon rikoksetki oli jo vanhentunu.
Jukka Järvelä