Taas läks Lemppari kriguhun, kanssa Tiera kaiffarinsa,
Pohjan Louhen kartanolle, vaatimaan sitä tilille,
tehdystä tuhopoltosta, himamestan brennailusta.
Louhi aanaili jotakin, pahan arvasi tulevan.
Käski Pakkasen avuksi, jäädyttämään jäisen kannen,
koko miehistön samalla. Ettei pääsisi perille,
ehtis Pohjolan pihalle. Pakkanen frysiksen skloddi
lähti jäätämään sköneä, kuuran kylvi mennessänsä
lehdettömiks puut puhalsi. Umpijäähän Pohjanlahden,
jäihin purkkarin lukitsi.
Alko jo frysata handut, sinistyä kylmät kynnet,
varpaat pläägissä palella. Päreet brennas Lemminkäisen,
herneet klyyvariin katosi. Pisti notskiin pakkasboitsun.
sitä handuillaan piteli. Sanoi sille raivoissansa:
”Kylmä suot, pakasta mannut, frysaa maita, soita kylmä,
palelluta skutsin puutkin, kovat kosket jäädyttele,
kalliot kovat pakasta.
Älä ihmisten ihoa, jäädyttele ihmislasta
Tsennaan surkean sukusi, synnyit Pohjolan perillä.
Kyy on mutsisi katala, födas sut pahantapaisen.
Kesät suossa sinnittelit, rakentelit routaa talvet,
lehdettömiks puut puhalsit.
Nytkö leuhkaksi rupesit, aloit jäätää klabbejani,
pakastella handujani? Ei se vaan sovi minulle,
paan sut Hiiden hiillokselle, Lemmon bastun kiukahalle.
Jos ei taikani tehoa, määrään sut kesän kotihin
sielt et selviä ikinä, ikuisesta paahtehesta!”
Silloin Pakkanen pelästy, vannoi muuttavan tapansa,
lyötiin handu handun päälle, ettei Pakkanen purisi,
Ahti uhkailis tulella.
Ahti jätti botskin jäälle, lähti dallaamaan edellä,
Tiera toisena perässä, dallailtuaan jonkun päivän,
Nälkäniemelle tulivat, safkaa froogasvat snadisti,
matkamiehille jotakin?
Ei vaan annettu evästä, Nälkäniemen kartanosta.
Sanoi lieto Lemminkäinen: ”Brennaa eldis, paska linna,
tärvele talo tulella!” Sanoi kaunis Kaukomieli:
”Kuule Tiera kaiffarini, nyt en tsennaa maisemia,
ollaan jossain eksyksissä.” Tiera vastasi varoen:
”Nyt me taidetaan delata, tänne heitetään vitoset.
Tultiin tänne kosto mieless, eikä päästy flaidaamahan,
tultiin korpeen kuolemahan.
Kohta korpit raatelevat, varikset divaa bludemme.
Luita karhut rouskuttavat! Eikä mutsi mistään tiedä,
minne skloddit on kadonnu.”
Sanoi siihen Lemminkäinen: ”Minnaan kliffat braijailumme,
käytiin kimpassa kylillä, friidut tsiigaili perähän.
Nyt on vaan blosis kamuna, taivas ennen niin sininen,
nyt on pilven peittelemä, sadekuuron haalistama.
Eipäs anneta periksi, antauduta taian alle.
Käännän loitsut Pohjan noitain, osumaan omaan sukuunsa.
Ei ole minun sukuni, noitujia nöyristelly. Pyysivät Ukon apua,
sitä koklaan nyt minäkin:
Varjele vakainen Luoja, kaitse kaunoinen Jumala,
auta armokourallasi, väkevällä vallallasi.
Ole ainaisna apuna, vakaisena vartijana,
ettei poika pois tulisi, emon tuoma erkanisi,
Luojan luomalta ladulta, Jumalan sukeamalta.”
Näin duunas huolista hevosen, harmeistansa mustan ruunan,
Hyppäs hestikan lavoille, Tieran tsittas lautasille.
Pääsi miehet ahdingosta, karseasta seikkailusta,
terveinä omaan himaansa.
Tähän stooriin pisteen pistän, saagan lieto Lemminkäisest.
Teksti: Anja Rantamäki
