Kuka minnaa Teinijunan vuodelt 1957? Kuka oli messiss? Meitä oli about 700 teinii ku lähti stogella Stadista Rovaniemelle helmikuun 22 päivän iltana. Redun järkkäs Helsingin Teiniyhdistyksen aktiivijengi, jossa puuhamiehenä oli mm. Kimmo Tarkkonen, Ella Erosen poika. Kuka mulle skulas ja pyys megeen on jääny arvoitukseks. Mun broidi Jori oli kans redulla messissä.
Mä olin sjungaillu Stadissa teinihipoissa Esa Katajavuoren trion kans. Rummuissa oli legendaarinen Chrisse Swindt. Basistii en minnaa. Meidän omassa Käpiksen skolen bileissä mä esiinnyin yksin skittan kanssa ja sjungasin skoobaribiisejä. Olin skrivannu stuiduks edellisenä vuonna 1956 enkä siis enää ollu teini, kuitenki mut kutsuttii messiin.
Stoge oli varattu kokonaan meidän käyttöön. Yks vaunu oli varattu joraamist varten. Makuuvaunuja ei muistaakseni ollu vaan jengi goisas – jos goisas – penkeillä ja lattioilla. Mä sjungasin stogessa ja rundasin eri vaunuissa. Stadilaisten maine oli kiirinyt Rovaniemen korkeudelle rähjäävänä ja levottomana jenginä. Joillekin asemille radan varrelle ehdittiin hälyyttää skoudepartiot. Meille annettii poistumiskielto stogesta.
Edellisenä vuonna 1956 oli rockmusa tullu Stadiin: ”älä käännä heille selkänsä” oli leffa jossa Bill Haley skulas tunnetun Rock Around The Clock biisin. Skoudet oli Stadissa varautunu rähinöihin leffateatteri Edisonissa jossa oli premiääri. Leffan portsarikin oli SM-sarjan painija. Esityksen aikana mellakointi jäi yhteen ainoaan huomiota herättäneeseen katsomovihellykseen. Jengi käyttäyty iisisti myös ulkona.
Radio oli jo aikaisemmin stikannu boikottii Elvis Presleyn ja kaiken muun rockmusan. Niit ei saanu soittaa. Kuunteluraati slyytas vasta 1962 jonka jälkeen musatoimittajat sai ite valkata musan.
Ku stoge saapu Rovaniemelle illan suussa nii meit oli vastassa Rovaniemen Yhteislyseon silloinen teinikunnan puheenjohtaja sekä myöhemmin mm Yleisradion johtaja ja Elokuvasäätiön toimitusjohtaja Jouni Mykkänen. Hän minnailee tapahtumaa: ”Tuskinpa me kovin tarkasti erottelimme, edustaako hän rock’n rollia vai muuta. Halusimme vain olla osa häntä ja uutta nuorisokulttuuria. Tavoite oli luonnollisesti hiihtäminen Ounasvaaran maisemissa.”
Teinijuna-viikon draammaattinen käänne Rovaniemellä on vielä Jouni Mykkäsen muistissa. Me jouduttii tsittaa stogessa pari kolme timmaa ennenku päästiin pitää ekat yhteiset iltamat yhteislyseon tiloissa 300 rovaniemeläisteinin kanssa. Toka ilta piti olla samassa paikassa. Yllättäen skolen reksi kielsi tokan illan bileen järkkäämisen stadilaisen nuorison hurjan maineen takia. Jouni Mykkänen joutu bamlaa ja vakuuttaa et me osataa käyttäytyy. Reksi oli kuitenkin tiukkana ja niin bileemesta piti bytskaa. Toka ilta jorattii ammiksessa.
Stadissa järkättii vielä Kuliksessa teinijunan ”loppuhipat” maaliskuussa 22.3. kledjuina hiihtoasu, sukkasiinit tai tohvelit.
Teinijunajengii oon treffannu myös jälkeenpäin. Oon funtsinu ett olis tosi kliffaa treffaa tätä jengii. Meillä kaikilla oli kliffat muistot tästä ainutkertaisesta redusta. Jos olit messissä skrivaa omat minnaukset Slämyyn. Nyt olis vika hetki saada tallennettuu Teinijuna 1957 stoorit ja fotot.
Lasse Liemola
– – – – – –
Riemuylioppilas, kulttuurineuvos Jouni Mykkäsen puhe Lyseonpuiston lukion lakkiaisissa 31.5.2008 Rovaniemellä
Tuon tänne lakkiaisjuhlaan tervehdyksen 50 vuoden takaa. Syksyllä 100-vuotisjuhliaan viettävä koulumme toimi puoli vuosisataa sittenkin tässä samassa rakennuksessa, jossa arvoisat vuoden 2008 ylioppilaat saatte uurastuksenne tuloksena todistukset ja valkolakit. Tätä juhlapäivää ovat edeltäneet niin teillä kuin aikanaan meillä samantyyppiset ilon ja ajoittain myös pettymyksen hetket.
Teille meidän lapsuutemme ja nuoruutemme aikakausi on kaukaista. Erityisesti historiaa harrastaneet voivat laskea helposti meidän ylioppilastulostamme taaksepäin parikymmentä vuotta. Syntymämme aikoihin elettiin 1930- ja 1940-lukujen vaihdetta. Meidän riemuylioppilaiden muistikuvat alkavat toisesta maailmansodasta.
Useat meistä olivat lapsuudessaan moneen kertaan evakossa taisteluita paossa. Paluu tänne Rovaniemelle ja monelle muulle Lapin paikkakunnalle vaati sodan jälkeen elämän aloittamista tyhjästä. Talot olivat raunioina. Koulua käytiin tilapäisissä parakeissa. Lapsi ja nuori oli kuitenkin pohjimmiltaan ihmisyksilönä samanlainen kuin tänäänkin.
Me jouduimme ensimmäisen kerran kilpailemaan oikeudesta koulutuksen jatkamiseen jo silloin, kun olimme hieman yli 10-vuotiaita. Kansakoulun neljänneltä luokalta oli mahdollista pyrkiä oppikouluun, joka sisälsi viisivuotisen keskikoulun ja nykyiseen tapaan kolmivuotisen lukion. Koska kouluja oli harvassa, osa meistä joutui asumaan erillään perheistään jo tuonikäisenä koulun sijaintipaikkakunnasta tai kylästä riippuen. Varsinkin lukion kohdalla asuminen toisella paikkakunnalla oli yleistä.
Kun me riemuylioppilaat kävimme lukiota, Rovaniemi ei vielä ollut kaupunki, vaan kauppala. Se tarkoitti asemaa maalaiskunnan ja kaupungin välissä. Olipa siihen aikaan vielä kolmaskin kuntamuoto, nimittäin taajaväkinen yhdyskunta. Meidän oppikirjoissamme kerrottiin, että Suomen nuorin kaupunki on Lahti, joka oli saanut kaupunkioikeudet 1900-luvun alussa. En usko, että kuntamuoto silloisia nuoria juurikaan häiritsi. Totta kai esimerkiksi minulle Sodankylän kunnallisesta keskikoulusta tänne lukioon tulleena oli silloisessakin Rovaniemessä suuren maailman tuntua. Sodankylässä ei lukiota tuolloin ollut.
Kävimme lukiota kahteen luokkaan jakaantuneena. Toinen luokka oli matematiikka-painotteinen, toista nimitettiin kielilinjaksi.. Kielilinjalla meitä poikia oli vain kaksi tyttöjen muodostaessa valtaenemmistön tuon linjan opiskelijoista. Yhteensä meitä tuli vuonna 1958 ylioppilaiksi 40, joista noin puolet osallistuu tähän juhlaan. Luokkakokouksia olemme pitäneet viime vuosikymmeninä säännöllisesti viiden vuoden välein.
Normaalin opiskelun lisäksi osallistuimme mm. teinikunnan toimintaan. Tätä vastaa nykyinen oppilaskunta. Kuuluimme valtakunnalliseen Suomen Teiniliittoon, jolla oli piirijärjestöt, kuten täällä pohjoisessa Lapin teiniyhdistys. Näillä taas oli komeilla titteleillä varustetut aluevastaavat. Tämä arvonimi oli maakuntaneuvos.
Yksi tapahtuma teinikunnan osalta on jäänyt erityisesti mieleeni. Keskustelin siitä viimeksi yhden silloisen helsinkiläisen teinin kanssa muutama päivä sitten. Tarkoittamani tapahtuma oli ensimmäisen kokonaan teinien kansoittaman junan matka Rovaniemelle. Tämä ajoittui helsinkiläisten hiihtoloman aikaan keväällä vuonna 1957, siis vuotta ennen kirjoituksiamme. Olimme hyvin ylpeitä siitä, että saimme olla viikon tekemisissä pääkaupunkilaisnuorten kanssa. Siinä oli meille tuulahdus eteläisestä elämäntavasta.
Helsingin teinijuna oli pysäköitynä viikon ajan Rovaniemen rautatieasemalle. Me teinikunnan edustajat kävimme siellä juhlalliset yhteistyöneuvottelut, kuten valtionpäämiehet konsanaan virallisten vieraittensa kanssa. Kaikki meni hyvin siihen saakka, kunnes ensimmäinen illanvietto, nykyisen kielenkäytön mukaan bileet, oli pidetty. Helsinkiläisiä oli 700 ja meitä 300. Näissä koulun tiloissa meitä oli siis noin tuhat henkilöä. Rehtorimme sanoi seuraavana päivänä, että toista sopimaamme yhteistä iltatilaisuutta ei sitten saa järjestää, koska koulun koettiin joutuneen niin suuren häiriön kohteeksi.
Emme kuitenkaan antaneet tämän kiellon vaikuttaa, vaan saimme suoraan kauppalanjohtajalta puhelimitse luvan viedä juhlinta ammattikoulun tiloihin. Vältyimme häpeältä helsinkiläisten ikätovereittemme keskuudessa. Sen sijaan rehtori piti minulle teinikunnan puheenjohtajana ankaran puhuttelun. Rangaistuksilta säästyttiin, koska meitä syyllisiä yhteydenpitokiellon rikkojia oli ollut kolmisensataa eli suurin piirtein koko lukio. Helsinkiläisten suurimpana vetonaulana matkalla oli kansallisen luokan julkkis, iskelmälaulaja, teini Lasse Liemola, jonka kanssa viimeksi muistelin tuota värikästä viikkoa Rovaniemellä viime syksynä.
Arvoisat uudet ylioppilaat. Pyysin tätä puhetta varten aiheita ja näkökulmia entisilta luokkatovereilta, siis tämänvuotisilta riemuylioppilailta. Sain muutaman sähköpostivastauksen. Useimmat meistä kokevat jo tuossa vaiheessa tultuaan ylioppilaiksi ohittaneen vanhempiemme koulutustason. Näinhän se tilastollisestikin on. Meille saatiin syntymään koulussa usko ja toivo hyvästä tulevaisuudesta niin taloudellisesti kuin muutoinkin.
Huomattava osa meistä oli sananmukaisesti maalta. Matkat olivat pitkät, lukio jopa satojen kilometrien päässä kodista. Noina vuosina ensimmäiset maalaismökkien ja syrjäkylien nuoret pääsivät täällä Peräpohjolassa ja Lapissa ylioppilaiksi.
Suomessa elettiin lukioaikanamme vaihetta, jolloin taloudellinen hyvinvointi kasvoi kohisten. Lappi koki voimakkaan muutoksen. Taloja, vesivoimalaitoksia ja teitä rakennettiin ja korjattiin. Varsin pian alkoi maaltapako, joka vei ihmisiä Ruotsiin, Kanadaan ja Australiaan ja Etelä-Suomeen. Me kasvoimme kuitenkin Lapin väestömäärän ja koko elämän voimakkaan vahvistumisen aikaa. Erittäin vaikea murros ongelmineen tuli kymmenkunta vuotta myöhemmin.
Olin lappilainen kansanedustaja l970-luvulla. Korostimme painokkaasti keskinäistä yhteistyötä yli kaikkien puoluerajojen. Näkyvimmäksi ja menestyksellisimmäksi yhteiseksi hankkeeksi muodostui taistelu Tornion terästehtaan sijaintipaikan puolesta. Se on osoittautunut kokonaistaloudellisesti maan kannalta hyödylliseksi ratkaisuksi. Kovana kilpailevana vaihtoehtona oli tehtaan sijoittaminen Poriin. Tapasimme mm. Tasavallan Presidentti Urho Kekkosen ja maan hallituksen edustajat. Runsaslukuinen lähetystömme kansoitti eduskunnan tilat ääriään myöten.
Tiedustelin lukion kolmannelle vuodelle siirtyvältä kuopukseltani, mitä hän haluaisi tietää meiltä 50 vuoden takaisilta riemuylioppilailta. Varsin nopeasti hän esitti kysymyksen, oliko kirjoituksissa rankkaa? Vastasin, että kyllä oli. Totesin, että jännitys oli varmaan samanlaista kuin teillä, tämän kevään ylioppilailla. Olen työikäni aikana ollut lähes 40 vuotta Yleisradion ja Suomen elokuvasäätiön palveluksessa. Näissä yhteyksissä olen tavannut paljon esimerkiksi näyttelijöitä, muusikoita ja toimittajia. Jokseenkin kaikki ovat korostaneet, että esiintymisjännitys, ramppikuume on oikeastaan onnistuneessa esiintymissuorituksessa välttämätöntä. Mitään tilannetta ei saqa nittäin ottaa välinpitämättömästi.
Meitä luokkatovereita on kolme ollut vuosikymmeniä Yleisradion palveluksessa, kaksi toimittajina, yksi tv-kuvaajana. Aloitimme täällä Rovaniemellä lukiolaisina silloisen Lapin maakuntaradion sekä valtakunnallisen nuorten radion kirjeenvaihtajina. Muut luokkatoverimme osallistuivat kanssamme monenlaisten ohjelmien tekemiseen.
Maailma tänään on toisenlainen kuin meidän nuoruusvuosinamme. Te elätte Euroopan Unionin ja maapalloistumisen, globalisaation aikaa. Teille kansainvälistyminen ja vastuu koko maailman kestävästä kehityksestä on arkipäivää. Teillä on runsaasti mahdollisuuksia, mutta edessänne olevat haasteet ovat myös vaativia.
Oma kontaktini kiehtovaan, kaukaiseen viihdemaailmaan alkoi siitä, kun seurasin Lapin kansasta sarjakuva Cisco Kidiä. Se oli aikaa, jolloin ei ollut televisiota, kännykkää, eikä nettiä. Ei ollut täällä Rovaniemellä vielä yliopistoakaan. Olemme opiskelleet eri puolilla maata ja kotipaikkakuntamme kattaa tänä päivänä parikymmentä kuntaa. Luokkakokouksissa meillä on ollut ja on varmaan tänäänkin hauskaa.
Opiskelun ja elinikäisen oppimisen merkitystä meidän sukupolvemme ei lakkaa teille tuoreille ylioppilaille painottamasta. Monet meistä ovat voineet havaita, että työ- ja elinaikanamme ammatit ja elinolosuhteet ovat muuttuneet. Olemme kiitollisia tälle lukiolle, että se antoi meille oivat eväät niin opiskeluun eri ammatteihin kuin elämään yleisesti. Rinnan kansainvälisyyden kanssa on aihetta etsiä vastausta siihen, keitä olemme, missä ovat juuremme ja mihin olemme menossa. Shakespearen Hamlet-näytelmän keskeinen kysymys, ollako vai eikö olla, to be or not to be, on ajankohtainen nyt tulevaisuudessa. Katsoin elämäni ensimmäisen kerran Hamletin Kansallisteatterissa Lapin teiniyhdistyksen maakuntaneuvoksena matkalla Helsingissä. Vieläkin se on elävänä mielessäni ja esitän itselleni edelleen saman kysymyksen.
Teknologinen kehitys auttaa meitä ihmisiä selviämään monista askareistamme entistä paremmin. Ihminen tarvitsee täysipainoiseen elämään myös jatkuvaa henkistä kasvua. Se ja kohtuullinen ruumiillinen hyvinvointi antavat meille voimia vuosikymmenien varrelle.
Saamissani riemuylioppilaiden viesteissä korostetaan, että elämässä tarvitaan rohkeutta. Yksi ihmiskunnan suurista ajattelijoista, antiikin Aristoteles piti rohkeutta hyveistä suurimpana. Ilman sitä eivät voi hänen mukaansa muutkaan hyveet toimia. Tänäkin päivänä Rovaniemeltä lähtevä ylioppilas tarvitsee rohkeutta enemmän kuin eteläisten rintamaiden väki. Elämänkokemuksen kautta tulleena rohkaisuna haluamme sanoa, että pärjää kyllä kun uskaltaa. Välillä tulee toki vastaan sekä ylä- että alamäkiä. Ottakaamme vastukset siten, että ne on tarkoitettu voitettaviksi.
Toivotan teille, uudet ylioppilaat, mitä parhainta menestystä niin yksilöinä, ihmisinä kuin opiskelijoina ja sen jälkeen työtehtävissänne.