Luettua: Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni. Aleksis Kiven elämänkertomus. Siltala, 272 s.
Historiantutkija Teemu Keskisarja on tuottelias ja laaja-alainen tietokirjailija, jonka kirjoja olen tähän asti ahminut jotakuinkin innokkaasti. Kolme edellistä lukemaani taitavat olla Viipuri 1918 (2013), joukkomurhaaja Toivo Koljosesta kertonut Kirves (2015) ja Mannerheimin nuoruuden kuvaus Hulttio (2016).
Yhtä lailla kiinnostuneena lähdin eilen lukemaan Saapasnahka-tornia. Keskisarjan tavaramerkki on rempseä, vähän kuin puhekielinen tyylilaji, joka aikaisemmissa kirjoissa on pysynyt enemmän tai vähemmän aisoissa, mitä nyt Hulttiossa Mannerheimia ”vitutti”.
Saapasnahka-tornissa Keskisarjan rempseys on valitettavasti päässyt pahan kerran käsistä. Kirjoittaja tunkeutuu aiheensa ja lukijan väliin tyrkyttämään venkoilevia lauseitaan ja omituisia sananvalintojaan. Aleksis Kivi –parka hautautuu sivu sivulta kirjoittajan rehvakkuuden alle. Kontrasti kirjan akateemis-huolelliseen lähdeapparaattiin on huutava. Kunkin sivun alamarginaaliin merkittyjä lähdeviitteitä on yhteensä 574, ja lähdeluettelo on liki seitsemän sivun mittainen.
Mutta se tyyli. Muutama esimerkki, jotta ymmärrätte, mitä tarkoitan. Sitaatit Keskisarjan, sulkulauseet minun.
”Kivi päätti keskittyä omaan suoritukseensa ja katsoa, mihin se riittää.” (Olipas omaperäistä.) ”Kivi ei kerskunut tai heti tiennytkään, että ensimmäistä suomenkielistä romaania pukkaa.” (Ks. ed.) ”Jo Jaakko Juteinin runot olivat suussa sulavia ja yleistajuisia – mutta hitot niitä kukaan sulatti tai tajusi.” (Mitäh?) ”Kivi taas pystyi – huonommalla tekniikallaankin – kaivamaan lihaa, luuta, hikeä ja kuolaa henkilöiden sisuksista.” (Kaivamaan hikeä sisuksista?) ”August (Ahlqvist) ei alistunut osaansa huoranpenikkana vaan sisuuntui.” (Way to go, sonuvabitch!) ”Pikku lätäköistä ja lammikoista Kivi lusikoi juuri ja juuri riittävästi elintoimintojen ylläpitoon ja kirjoittamiseen.” (Niinkö, todellako?) ”Osa avusta hujahti suoliston läpi jättämättä jälkiä asiakirjoihin ja kirjeisiin.” (Ehkä parempi olikin, ettei jättänyt.)
Pääsettekö jyvälle? Tässä lisää:
”Seitsemää veljestä ei teroittanut kielitaistelijan taltta.” (Eikä taltta oikein taida teroittaa yhtään mitään muutakaan.) ”Ylipäätään Kiven kirjoissa on esillä impi eikä pimppi.” (Tirsk!) ”Hän ryyppäsi enemmän kuin ylioppilasaikoina. Palloilu muuttui pyllyilyksi.” (Hih hih.) ”Kivi karkaili Helsinkiin, vaikka tiesi sen paskaksi pakopaikaksi.” ”Sydäntalvella 1869 rypeytyi reppana tien päälle taasen rahatonna.” (Rypeytyi tien päälle? Miten ihmeessä?) ”Elämänlanka roikkui nuoruudessa.” (Siis mikä roikkui missä?) ”Yliopistossa kymmenet skribentit — olisivat vaihtaneet osansa Kiven tuhnuiseen kuuluisuuteen.” (Ja pitäneet ilmeisesti nenästään kiinni.) ”Arhippa Perttusen kalevalalaulantaa ei keskeytetty, että sääntelepä äijä jambisia säkeitäsi.” (Ooh!)
Vitutus-kortin Keskisarja oli lyönyt pöytään jo Hulttio-Mannerheimissa, ja täytyyhän se Kivenkin kohdalla käyttää: ”Kiveä vitutti hyvin voimakkaasti, mutta ei hän siihen aikonut kuolla.” (Vink vink, kai huomasitte nokkelan viittauksen nykyaikaan?) ”Hypokondria alleviivasi aiheellisen vainoharhan: kaukana väijyy niin kutsuttuja ystäviä.” (Tämä ilmeisesti M.A. Nummisen kappaleen 50-vuotisjuhlan kunniaksi.) ”Hän (Agathon Meurman) kyrpiintyi perin juurin ja kirjoitti aivan uskomattoman kritiikin.” (Huomasitteko kaikki? Kirjoitin just ”kyrpiintyi”!) ”Tunteroisen skarppaus — olisi riittänyt mutta kun ei niin ei.” (”Tunteroisen”! Ping Heikki Aittokoski) ”Hanhensulallaan ja teräspännällään hän veuhtoi kaikkensa.” (Siis kirjoitti.) ”Kiven käytös ei aiheuttanut miituu-kimitystä, mutta ei mielihyvääkään.” (Tämän jätän vain tähän.)
Tässä oli pieni valikoima Keskisarjan sana- ja kielikuvavarantoa. Kirjassa on kosolti lisää. Kovasti ihmettelen, miten laadustaan tunnettu kustantaja Siltala on päästänyt tällaista tekstiä läpi. Jos tämä on editoitu versio, millainen on mahtanut käsikirjoitus olla? Saapasnahka-tornin tyylioppia käyttääkseni Keskisarja on nyt kaahannut tukka putkella ulos Fanjunkarsin shikaanista kauas pöpelikön puolelle.
Myös ihmettelen, että kansalliskirjailijasta kertova elämäkertateos ei varsinaisesti esittele itse kirjoja muuten kuin ohimennen Seitsemää veljestä lukuunottamatta. Ei historioitsijan tarvitse ryhtyä kirjallisuudentutkijaksi, mutta edes lyhyt teosten kuvaus olisi ollut paikallaan. Toivon Keskisarjalta tunteroisen skarppausta ennen seuraavaa kirjaa.
Teksti; Pekka Sauri