Tämä tapahtui ilmeisesti kesällä 1956. Olin kaksivuotias. Toisen maailmansodan päättymisestä oli yksitoista vuotta. Kävelin äidin kanssa kadulla Lauttasaaren sillan korvassa vastapäätä Mutterikahvilaa. En tiedä miksi siellä kävelimme, ehkä odotimme bussia. Siihen aikaan Lauttasaareen ajoivat kaupungista siniset bussit 23 ja 24. Puukantinen silta oli niin heikossa kunnossa, että sillä oli painorajoituksia, ja bussienkin piti olla pienempiä ja kevyempiä kuin tavalliset.
Vastaan tuli vanha rouva mustissa vaatteissa ja päässään musta hattu, jossa oli jotain harsoa. Pitkä takki ulottui melkein maahan asti, vaikka oli lämmin.
Vanha rouva pysähtyi, avasi käsilaukkunsa ja otti sieltä pienen esineen, jonka antoi minulle. En muista, sanoiko hän mitään. Jäi ystävällinen tuntu. Vanha rouva jatkoi matkaansa Klaarantien kulmaan päin.
Katsoin esinettä kädessäni. Se oli sinertävästä lasista tehty pikkuruinen elefantti, jonka toinen syöksyhammas oli katkennut. Puristin sitä lujasti nyrkissäni kotiin asti.
En tiedä, mistä tämä nyt tuli mieleen. Ehkä tällä iällä oma elämä alkaa näyttäytyä lähinnä menneisyytenä, josta yrittämättä nousee syvälle hautautuneita kuvia ja kokemuksia tietoisuuteen. Yksi kuva ja kokemus vapauttaa toisen, yhä varhaisemman. Ja mitä kaikkea ihmisen pitäisi elämässään saada aikaan, suorittaa ja kokea. Ja riittääkö mikään, ja onko lopulta lupa irrottaa otteensa ja lakata tavoittelemasta. Ehkä se pieni lasinen elefantti oli yhden elämän Rosebud, johon jälkikäteen latautuu koko taival kaikkine toteutuneine ja toteutumattomine haaveineen. Sekin katosi sitten jossakin muutossa, ehkä suorastaan heitettiin siivottaessa pois tarpeettomana rihkamana.
Teksti: Pekka Sauri
