”Jokaisessa suomalaisessa baarissa on yksi legioonalainen”
Muukalaislegioona (La Légion étrangère) on nykyään Ranskan armeijan eliittisotilasyksikkö. Alkuperäisen nimen mukaisesti muukalaislegioonassa palvelevat edustavat eri kansallisuuksia.
Ensimmäiset legioonan pataljoonat astuivat palvelukseen Algeriassa syksyllä 1831. Muukalaislegioonan ensimmäinen komentaja oli paroni Christophe Stoffel, jonka aikana upseeristoon palkattiin Napoleonin sotien jälkeen eläkkeelle jääneitä ja Bourbonien hallitussuvun vierastamia entisiä upseereita.
Legioona valtasi Constantinen kaupungin vuonna 1837. Ranskalla oli 1840-luvun lopussa hallussaan koko Pohjois-Algeria. Voitolla oli tuolloin kova hinta, vuosina 1831-1835 noin 2000 legioonalaista, eli lähes joka kuudes kuoli lavantautiin tai malariaan.
Legioonan alkuperäinen tehtävä oli turvata Ranskan siirtomaita eri puolilla maailmaa. Nykyään legioona on osa Ranskan armeijaa ja sen tehtävä on puolustaa Ranskaa ja toimia YK:n alaisissa tehtävissä muiden ranskalaisten joukko-osastojen ohella.
Legioonalaisista n. 30 % on kansalaisuudeltaan ranskalaisia. Kolmen palvelusvuoden jälkeen legioonalainen voi hakea Ranskan kansalaisuutta. Muukalaislegioonan maine on syntynyt osaksi siitä, että legioonaan saattoi pestautua uudella nimellä ja kansallisuudella. Aiemmin juuri tästä syystä legioona veti puoleensa pakoilevia rikollisia ja seikkailijoita ja se oli viimeinen pakopaikka monille karkureille ja luusereille. Koulutus oli heikkoa, olot surkeat, operaatiot verisiä ja karkuruus yleistä.
Nykyään legioona on eliittiyksikkö, jonne valitaan vain parhaat hakijat. Uusi identiteetti on symbolinen, koska nyt hakijan tausta tutkitaan. Vuoden palvelun jälkeen voi ottaa käyttöön oman nimensä ja henkilöllisyytensä. Nykyäänkin legioonassa palvelee stadilaisia nuoria miehiä, jotka edustavat ammattisotilaiden huippuosaamista.
STADIN LEGIOONALAISET
Tarkkaa määrää stadilaisista legioonassa palvelleista ei ole tiedossa, koska legioonan arkistot ovat ulkopuolisilta salatut ja viime vuosisadan alussa värväytyneet suomalaiset olivat Venäjän suuriruhtinaskunnan kansalaisia. Salattu henkilöllisyys on ollut legioonan toiminnan kulmakivi kautta sen historian. Tietoa joistain stadilaisista on kuitenkin tiedossa ja Helsingissä kokoontui myös muutaman vuoden ajan legioonalaisten kilta muistelemassa vanhoja. Kaikkiaan viisisataa suomalaisia arvioidaan palvelleen eriaikoina legioonassa. Näistä muutamia ”legendaarisia” ovat mm. Kaarlo Kurko vuosina 1922-31, Aarne ”Marokon kauhu” Juutilainen, Per ”Sahara” Andersson ja pisimpään legioonan kovaa leipää pureskellut Kyösti ”Peters” Pietiläinen, joka palveli 28 vuotta.
Yleisesti ei ole tiedossa, että turhauduttuaan kansalaissodan jälkeisiin politiikan kiemuroihin, valkoinen kenraali C.G.E. Mannerheimin tarjoutui legioonaan vuonna 1925. Marskin hakemus kuitenkin evättiin, perusteluna oli liian korkea ikä, vaikka hän oli 59-vuotiaaksi varsin hyväkuntoinen. Legioonan korkea-arvoisen upseerin eroamisikä on 58 vuotta.
”Legioonassa ei voitaisi antaa hänelle muuta kuin tätä (everstiluutnantti) alempi arvo, ja vaikka hän sen hyväksyisikin, hän on lain mukaan liian vanha täyttämään tehtävää”.
Historia oli varannut Marskille paljon suuremmat tehtävät myöhemmin kotimaassa.
Stadilainen Ahti Ketonen lähti ilman vanhempien lupaa merille 15 vuotiaana. Myöhemmin Ahti jäi kaverinsa kanssa maihin Marseillessa ja kaverukset värväytyivät legioonaan. Koska Ahti oli vasta 17 vuotias, hän poltti merimiespassinsa ja valehteli ikänsä värvääjille. Hän palveli viiden vuoden sopimuksen loppuun ja jatkoi sopimusta. Myöhemmin matkustettuaan väliaikaisella luvalla Suomeen vuonna 1933, hän sai sopimuksen purettua, koska varuspalvelu oli jäänyt suorittamatta. Intin jälkeen Ahti muutti Lapin kultamaille. Sotaan hän osallistui autonkuljettajana ja sodan jälkeen Ahdilla oli käyttöä myös muissa tehtävissä ranskankielen taitajana. Ahdin legioonakaveri piti pestin jälkeen joitain vuosia huoltoasemaa Sörkassa.
SOTASANKAREITA PESTATTIIN LEGIOONAAN
Sodan aikaan ei suomalaisia ollut muukalaislegioonassa, miehiä tarvittiin tuolloin oman maan puolustustehtäviin. Sodan jälkeen maa alkoi polttaa monen sotasankarin alla ja joitain miehiä lienee liittynyt legioonaan. Ainakin stadilaisen Teuvo Orte -nimisen entisen Valtiollisen poliisin palveluksessa toimineen miehen tiedetään palvelleen seitsemän vuotta legioonassa ja jonkun aikaa mm. Indokiinassa. Samoin Claes Purjo -niminen kaveri, joka oli kuulunut Wiking Nordland -rykmenttiin ja palvellut upseerina Vapaan Suomen radiossa Berliinissä. Purjo onnistui pakenemaan englantilaiselta sotavankileiriltä ja liittyi muukalaislegioonaan, jossa palveli kahteen otteeseen mm. ylikersanttina Indokiinassa Mekong-joella.
1940-luvun lopulla stadilainen Lars Abrahamsson, taisteltuaan kolme vuotta sodan aikana mm. Syvärillä, värväytyi kaverinsa Esko Latvasalon kanssa legioonaan. Lassen isä Alfons Abrahamsson oli kalterijääkäri ja armeijan kapteeni, joten sankaritekoihin teki nuoren miehenkin mieli. Lasse sai uuden identiteetin ja nimen Louis Alfons, legioonalainen nro 63843. Hän aloitti palveluksensa Oranissa, 1. jalkaväkirykmentin 1. pataljoonan 1. komppaniassa.
Sidi-Bel-Abbésista Lasse kirjoitti veljelleen: ”Älä ikinä tee sitä virhettä, että liittyisit muukalaislegioonaan!” Syyskuussa -49 Lars ja Esko komennettiin Indokiinaan. 17.9.1950 legioonalainen Louis Alfons katosi Dong Khen taistelussa. Todennäköisesti hän jäi vangiksi, joka oli usein pahempi vaihtoehto kuin kaatua taistelussa. Esko Latvasalo kaatui myös Indokiinan sodan helvetissä. Pari päivää Lassen katoamisen jälkeen 5. pataljoona, joka oli hänen joukko-osastonsa, joutui suurhyökkäyksen kohteeksi ja 230 miehestä 85 kaatui, 140 jäi vangiksi. Viiden legioonalaisen onnistui murtautua linjojen läpi ja he raportoivat pataljoonan tuhosta. Legioonalainen Lars Abrahamssonin raportoitiin kuolleen sotavankeudessa elokuussa 1951. Hietaniemen hautausmaan sukuhautaan laskettiin uurna joka sisälsi siunattua hiekkaa. Hautakiveen on kirjoitettu: In memoriam. Indokiina.
Legioonassa palveli myös stadilainen ylikersantti Kandelheid, joka vielä 1970-luvulla oli Tyynen valtameren saarilla. Samoin Urho Lahdelma palveli legioonassa 10 vuotta.
TIIRA KEINUI AALLOILLA
Suomalaisista karkureista tunnetuin lienee Ensio Tiira, joka otti pitkät vaimostaan ja pestautui Stadissa Vappu-nimiseen laivaan, päästäkseen suuriin seikkailuihin maailmalle. Myöhemmin Tiira jäi laivasta Ranskassa, värväytyäkseen neljän kaverin kanssa legioonaan kesäkuussa 1952. Myöhemmin kun Tiiran joukko-osasto oli norjalaisella Skaubryn -nimisellä laivalla matkalla Indokiinaan, hän päätti ruotsalaisen Fred Ericssonin kanssa ottaa hatkat laivalta Ceylonin saaren kohdalla. Kaverit hyppäsivät mereen pienen omatekoisen lautan kanssa, tarkoituksenaan meloa maihin Sumatralle. Merivirta kuitenkin kuljetti lautan avomerelle. Muutaman viikon nälässä riutumisen jälkeen Ericsson menehtyi ja Tiira joutui tuuppaamaan ruotsalaisen haiden ruuaksi. Ensio pysyi kuin ihmeen kaupalla hengissä 32 vuorokautta, satunnaisten sateiden ja onkimiensa pikkukalojen ja merikilpikonnasta saamansa ravinnon avulla. Monet laivat seilasivat lautalla kelluvan mihen ohitse ja vihdoin 27.3.1953 Tiira havaittiin englantilaisesta Alendi Hill -laivasta ja nostettiin merestä. Löydettäessä normaalisti 60 kiloinen Tiira painoi hiukan yli 25 kiloa. Singaporesta Ensio pääsi suomalaisella Wiima -nimisellä laivalla Stadiin.
DIEN BIEN PHU
Vuonna 1954 kenraali Christian de Castriersin komentaman legioonalaisten Indokiinan joukko-osaston miesvahvuus oli 13000 soturia. Legioonalaisten lisäksi Ranskan joukoissa oli afrikkalaisia siirtomaa-armeijan sotilaita ja ranskalaisten puolella taistelevia vietnamilaisia. Valtaosa legioonalaisista oli saksalaisia ja pieni joukko suomalaisia. Mukana oli mm. Viipurissa syntynyt, mutta helsinkiläistynyt Leo Vilkki, joka oli värväytynyt Pariisissa 1953, stadilaiset Harry Lehtonen ja Jorma Vartiainen, jotka osallistuivat kuuluisaan Dien Bien Phun taisteluun.
Vangituista legioonalaisista yleensä kuoli vankileirillä ja kaivoksissa n. 70 %. Geneven aselevon sallima vankien vaihto pelasti mm. suomalaisten hengen.
SAHARAN KOVAT KOKEMUKSET
Paljasjalkainen stadin kundi, legendaarinen Per ”Sahara” Andersson vietti rikkinäisen lapsuutensa koulukodissa. Armeijan hän selvitti mallikkaasti ja suoritti aliupseerikoulun. Intin jälkeen hän suuntasi satamaan ja pestautui merimieheksi. Rotterdamin satamassa Sahara myöhästyi laivastaan ja rahattomana käveli Ranskaan, jossa värväytyi Vincennesin linnoituksessa legioonalaiseksi. Parin viikon lattioiden lakaisun jälkeen hänelle työnnettiin käteen paperi jossa oli tuntemattoman miehen nimi ja osoite. Pärre luuli että ranskikset halusivat tietää, tunteeko hän ko. henkilön, mutta koska tyyppi oli tuntematon, hän pyöritteli päätään. Ranskikset huusivat ja takoivat otsaansa, kunnes paikalle saatiin joku kielitaitoinen, joka tulkkasi sen olevan hänen uusi nimensä.
HOPEASIIPIEN HAVINAA
Sahara pärjäsi legioonassa niin hyvin, että pääsi aikanaan laskuvarjojääkärikoulutukseen. Laskuvarjorykmentti on legioonan eliittiyksikkö, johon hyväksyttiin vain parhaat yksilöt. Saharan kohdalla kuitenkin ”fröken Fortuna” pelasi jälleen oikukasta peliään. Yhtä hyppyä vaille hopeasiipiä, onnistui legioonalainen Leopold Andersin töpeksiä kännipäissään itsensä putkaan ja niinpä siivet jäivät tyngiksi. Unelma hopeasiivistä vaihtui syytökseen karkuruudesta ja eliittijoukot kurikomppaniaan. Kurikomppanian epäinhimillinen kohtelu, alastomana yli neljänkymmenen asteen helteessä juostuine lenkkeineen, selässä täyspakkaus jonka repun hihnoina oli yhä syvemmälle olkapäiden lihaan uppoavat rautalankasangat, saivat sisukkaassa nuoressa mielessä pakoajatuksen kytemään. Pako legioonan kurikomppaniasta itävaltalaisen vankitoverin kanssa Marokon puolelle oli yhtä mieletön kuin epäonninenkin seikkailu, joka päättyi yhdeksäksi kuukaudeksi takaisin Compagnie Diciplinaireen. Kurikomppania mursi useimmat, mutta Anderssonista se teki entistä kovemman. Myöhemmin seurasi siirto Saharan autiomaahan ja tositoimiin. Sotimisesta ja kurikomppaniasta selvittyään Sahara sai siirron takaisin Beni-Abbesin Camp Croseen. Sotahommista hän selvisi mallikkaasti, mutta joutoaikoina taipumus hankkiutua vaikeuksiin iski jälleen ja Sahara tuli iskeneeksi syntyneessä kapakkatappelussa erään legioonan sotapoliisin tajuttomaksi. Niinpä edessä oli joko pako tai vankila. Sahara päätti ottaa hatkat. Tavattuaan pakomatkalla pari belgialaista kaveria, syntyi ajatus ammattisotilaan jobista Belgian Kongossa.
Näin Saharasta tuli universaali palkkasoturi, jota ammattia hän on elämänsä aikana saanut harjoittaa maailman eri kolkilla, missä vain ruudinsavu on leijaillut.
Per ”Sahara” Andersson karkasi legioonasta palkkasoturiksi Kongoon. (Lars ”Sahara” Abrahamsson) Louis Alfons, legioonalainen nro 63843. Hän taisteli kahteen otteeseen Angolan sisällissodassa ja oli koulutusleirillä Nicaraguassa.
PALKKASOTURIN VIIMEINEN TAISTELU
Per ”Sahara” Anderssonin viimeinen taistelu käytiin keuhkoahtaumatautia ja Thaimaan viranomaisia vastaan. Sahara matkusti 2000-luvun alussa Thaimaan Pattayalle viettämään leppoisaa eläkeläisen elämää. Pian hän kuitenkin kyllästyi turistikeskuksen hälinään ja muutti Koh Changin saarelle, pikku kalastajakylään. Hyvien suhteidensa avulla hänen onnistui asua saarella ilman henkilöpapereita lähes kymmenen vuotta. Ilman papereita hän kuitenkin oli kuin Napoleon, saaren vankina. Matkustamiseen ei ollut juuri mahdollisuuksia.
Alan äijillä on sanonta: ”palkkasoturit eivät kuole koskaan, he vain järjestäytyvät uudelleen”. Per ”Sahara” Andersson järjestäytyi uudelleen Koh Changin saarella 9.4.2011. Se viimeinen taistelu on vielä vaiheessa. Saharan ruumista ei ole luovutettu useista yrityksistä huolimatta Stadin maanmultiin, äitinsä ja mummonsa viereen.
Teksti: OlliBull Anikari
Kuvat ja lähteet: Leijonalegioona / Kari Kallonen / Revontuli.
Sahara, palkkasoturi Per Andersson / Petri Sarjanen / Revontuli.
Björn ”Nalle” Abrahamsson.
Nalle & Olli Hagiksen tortsalla