Stadin friidun krigumuistelmat

Niinku mä skrivasin siinä syntymästoorissani, me oltiin muutettu Näkinkujalle. Olin 2,5v, kun sota sytty. Krigusta mä muista jotain, mutten osaa yhdistää palikoita, joten jos täss on jotain feeluu niin hei, krigust on aikaa. Jotain mä kuitenkin muistan ja jotain mulle on kerrottu. Nyt skrivaan niistä, jos jaksat pluggaa. Siis mä budjasin Näkinkujalla. Faija sai 1.4.1940 kutsun asepalvelukseen. Krigu oli jo käynnissä ja muistan, ett me tsiigattiin pimennysverhojen välist, kun ilmatorjunta tulitti lentsikoita Krunikan yläpuolella. Koko Stadi oli pimennetty, valojuovat ja ”valorakettien” valot valaisivat lähestyviä lentsikoita. Miks me ei oltu pommisuojassa? En tiedä.
Muistan hyvin sireenien hälytysäänet, yleensä me juostiin Kalevan elokuvateatterin kellariin suojaan. Ei se ollu oikee pommisuoja, mutta se oli lähellä. Kun siihen johonkin lähelle putos pommi, niin klitsun katosta putosi sahajauhoo ja pölyy meidän päälle. Porukka yski ja skagas, joku totes: ”Se tuli lähelle.” Minä oli kuulemma huudahtanu: ”Se kelvoton Molotoffi”!! Porukka repes sgriinaa ja tunnelma laukes snadisti.
Lähimmät oikeet pommisuojat oli Marjatankalliolla ja Kirjatyön-tekijänkadulla, sinne mentiin talvella jään yli. Se oli lähin. Yhden pommituksen minnaan, koska oltiin juuri lähdössä suojaan kun jysähti, ikkunat lens sisään ja ulko-ovi läjähti auki, me lennettiin eteisen seinää vasten ja joku lensi meidän ulko-ovesta sisään. Olisko se sit ollu se Hämeentien pommi, en tiedä. En mä muista erityisesti pelänneeni, olin kai liian snadi ymmärtääkseni. Meidän himatalo, siinä Näkinkujan ja Hämeentien höörnassa, oli Heikki Kaartisen piirtämä jugendhaussi, jossa oli kliffa pyöree torni. Se sai jossain pommituksessa sirpaleita, eikä sitä koskaan enää entisöity. Kun sota sitten vaan jatku, mutsi päätti, ett pitäis skidi panna turvaan Ruotsiin krigun alta. Se oli kyllä mulle paha paikka silloin.
Mä sain lapun kaulaan. Tajusin sen itkun, hädän ja hälinän, kun pakkauduttiin junaan. Itku tarttui jokaiseen, niin myös päätäit sen matkan aikana. Skidit nukku pitkin junan lattioita vieri vieressä (näin muistelen). Vaarallinen matka alkoi, vihollinen oli pommittanut myös junia. Pääsimme kuitenkin turvallisesti matkan päähän, Tornioon ja sieltä Haaparantaan. Siitä en muista mitään. Mä olin Sveduissa kahteen otteeseen. En snaijaa noista papruista oikein mitään. Päivämäärät? Mun mielestä ne ei stemmaa oikein krigun kanssa?? Olin Sveduissa kahteen otteeseen 11.6.1942-29.1.1943 ja sitten 12.2.1944-28.4.45. Niin noissa Avustustoimiston papruissa lukee, jotka sain sotalapsiarkistosta.

Eka muistikuva Sveduista: Istun sbulissa korituolissa, jalat ei edes yllä lattiaan. Joku täti suurine silmineen ja valkoisine hiuksineen, on edessäni ja puhuu jotain, mutta en ymmärrä. Muistan kuinka pakahduttava tunne oli ja purskahdin itkuun ja suustani purkautui, kuin itsekseen: äiti! Eri tapahtumia muistan kuin välähdyksenomaisesti, mutta niistä tulisi liian pitkä stoori kerrottavaksi. Ekan kerran kun tulin takaisin (välirauhan aikana?) runsaan 7 kuukauden jälkeen, olin jo ehtinyt unohtaa Suomen kielen. Punainen oli ainoa sana, jonka muistin. No nyt osaan vain röd ruotsiksi. Se mesta oli mulle aivan ihanteellinen. Omakotitalo Haverdahlstrandissa, Etelä-Ruotsissa. Iso puutarha ympärillä, kanala ja pari sikaa. Iso Kattegat avautui silmien eteen skutsin takaa. Mulla oli aivan fantastiset Ruotsin vanhemmat. Oli yhtä tuskaa jättää heille hyvästit, ja taas mudelle hyvästit ja taas mammalle ja papalle. Jos et itse ole kokenut samaa, niin tässä on runo, jonka joku on skrivannu nettiin. Se kertoo jotakin jättämisen tuskasta. Allekirjoitan sen täysin sydämin.

Onko sotalapsen olo, että aina hakee turvaa, /että ei kuulu mihinkään, /että on aina ulkopuolinen, /ettei tyhjyyden tunne koskaan katoa, /että aina tuntee kaksipuolisuutta, /että aina pitää olla parempi kuin muut, /ettei koskaan kelpaa, /että aina kysyy miksi? /Tämä kaikki vaikka on aviomies, lapsi ja lapsenlapsia.

 

 Sitt mun piti tulla lopullisesti himaan. Olisin jäänyt sveduihin, mutta tiedättehän – mutsit. Se oli katkeraa, olin saanu nauttia maalaistalon runsaudesta ja rauhasta. Olin lapsettoman pariskunnan rakastama tyttörukka, joka oli saanut nukkua ruotsinmamman vieressä ja pitää sen isosta tissistä kiinni. Olin niin turvassa! Joskus, kun raskaat saksalaiskoneet lensi talon yli, piippua hipoen, mamma rukoili ”Gud bevaaraa”. Oli mulla oma huonekin, mutta sain hipsiä mamman viereen aina kun siltä tuntu. Sellaisen yön jälkeen, kun saksmannit oli flygannu meidän talon yli, kävin seuraavana aamuna plokkaamassa hopeapaperiliuskoja, joita koneet olivat pudottanu tutkan hämäämiseksi?? Pitkin pihaa, skutsia ja peltoja löyty sellasii parin sentin levysiä ja ehkä 20 senttii pitkii liuskoja. Kävin vielä ekan skoleluokan Sveduissa, ennen himaan paluuta. Maikan muistan hyvin, kauniin fröken Nielssenin.
Tulin siis himaan, nyt jäädäkseni. Stadi oli pommitettu, oli kaikesta pula, nyt vasta tajusin miten karsee himapitskukin oli. Sveduissa olin saanu leikkiä puutarhassa, tai skutsissa, josta oli näkymä Kattegatille, ilmassa tuoksui meri (tång) ja kukat. Kotipitskulla dunkkas roskikset jätteineen ja pilaantunut sianruoka.
Eka luokka kotimaassa olikin sitten vaikee. Olin oppinu skrivaamaan ja leesaamaan svedua. Äidinkieli ja skrivaaminen aiheutti ongelmia. Mutsi ja faija oli asumuserossa ja eros jonkun ajan kuluttua. Se on kuitenkin ihan eri stoori. Kävin moikkaamassa Alfriidaa ja Oscaria vielä kerran v. 1960 Oli kuin olisi tullut kotiin.