Meitsin himan fönarit staijas gartsatasossa. Sikski on kliffaa nyt funtsii viiskytlukuu, ku tänään tota snögee stikkaa, niinku vanhaan gutaan aikaan. Mutsi, ei kyl silloin pahemmin, kirkunu riemusta, ku kosari tuuppas snögee aina vaan bulimmaks keoks gartsan reunan ja meidän kaksioo, tää snögevuori duunas sit fitin hämäräks.
No me, tän meidän raban kundit, ei tykätty hintsuukaan doolig, näitten snögevuorten suhteen. Sit, ku toi frysis lauhtu ja födas snögen nuoskaks, oli ihan nastaa kovertaa ontoks, näitä tsilarin duunaamii kasoja. Roudattiin sinne snögelinnaan sit kynttilää ja Jenkkien intin harmaanruskeita, ylijäämä purkkeja tota violettii, rakeista spriitä. Duunattiin vodaa kiehuun, snadisti sokruukorppuja meggeen ja treenattiin braisaa, et oltais niinku, jotain ihme naparetkeilijöitä. Sit kerranki, ku joku dorga, stendas papruu eldaan, tän linnan inessä, niin jengi varmalla snaijaa, et tuli snadi hätä ryömii spiidillä, ulos sitä savuu köhien..
Sit tääki kliffa juitsu stoppas, ku tsilari skulas yhen vanhan jäbän ja sen melkein yhtä vanhan, sydänklesan ja reumatismii potevan humman, roudaan yön aikana, tätä liikasnögee veks. Tää oli jo jotain viiskytluvun puolvälii, ku tää äijä lappas lapparilla tän humman reen, varmalla kymmenen kertaa täyteen snögee, sit se aina häippäs Sammongartsalta Meklulle ja ennen Biligapataljoonaa, vendas vensteriin ja siitä sit Hietsun kärkeen, missä joka talvi staijas, tää Tölikän snögen kaatomesta. Aamulla ku me kundit sit tsiigattiin tyhjää gartsaa, pysty hiffan vaan enää parii snadii heinätuppoo, mitä tää jäbä oli tarjonnu eineeks, sen södelle vetojuhdalle. Eiks jehna.
Jaakko Koroma