Lempparin kotiinpaluu
Lemminkäisen on taas lähdettävä haneen. Maa alko eldaa klabbien alla,
kun saari, jossa se oli ollu Pohjolan joukkoja paossa,
oli täynnä kostonhimoisia äijii. Ahti oli vietelly kaikki kylän naiset.
Yks ainoo jäi kellistämättä, kun tuli himaan hoppu.
Lempparin kotiinpaluu
Luudas rantaan botskillensa,
hogas botskinsa palavan
eldailevan purkkarinsa.
Nyt tsennas tuhon tulevan
skagas henkensä edestä.
Tarttis saada uusi botski,
vaan on lautoja vähäsen!
Piti käyttää loitsujansa.
Taikasanoja ladella:
”Kupliksi veno vesille,
lumpehiksi lainehille!
Kokko, kolme sulkoasi,
kokko, kolme, kaarne, kaksi,
varaksi vähän venehen,
pahan purren parraspuuksi!”
Näin sai botskin duunatuksi
laskettavaksi vesille.
Läksi mieli painuksissa,
kun pitäis unohtaa gimmat
jättää saareen kaunottaret
Spiidasvat likat kylällä:
”Miksi lähdet lätkimähän,
otat pitkät saareltamme?
Pihtasko likat kylällä,
vai vaimoväki himassa?”
Sanoi kaunis Kaukomieli:
”En lähde mamisten vuoksi
enkä vaimojen vähyyden,
saisin mä satakin naista,
maattavaks tuhat mamista.
Lähden kun tuli ikävä
ikävä omia mestoi,
oman maani mansikoita,
oman niemen dooriksia.”
Lähti lieto Lemminkäinen,
blosis skuffasi skönelle,
foogu nosti loitomalle.
Spiidas gimmat saarellansa,
ikävissään sliibaeli.
Sliibas itse Lempparikin,
saaren rantaa tsiigatessa.
Merisumuun saari häipy
taivaanrantahan hävisi.
Ei mies spiidaa saaren vuoksi,
eikä botskivalkamien,
itkee lemmenkumppaneita,
sliibaa kaunokaisiansa,
impiänsä jo ikävöi.
Päivän verran skiglaitua,
ilma muuttu myrskyisäksi,
kova stormi koillisesta,
Ahdin purkkarin upotti.
Joutui mies veden varahan,
pakko lähtee kroolaamahan,
tsimmaamaan kotia kohti!
Tsimmattuaan vuorokauden,
hogas rannikon edessä,
Kletras maihin kalliolle,
rantautui talon etehen.
Kysyi nälkäänsä evästä,
vatsan täytteksi jotakin.
Sai oluet juodaksensa,
brekut, läskit syödäksensä,
jaksaaksensa purjehtia,
skiglataksensa himaansa,
botskilla redin emännän.
Läksi lieto Lemminkäinen,
löysi vihdoinkin perille.
Tunnisti kotipihansa,
tutun botski valkamansa,
vaan ei nää kotitaloa,
on vaan hiiliä jälellä?
Minne on kadonnu kuuset,
missä tuomi kukkinensa,
missä männyt ja katajat?
Kaikki brennattu poroksi,
jopa tuomet ja katajat.
Pääsi itku karbaasilta,
sliibas päivän, sliibas toisen.
Ei se itkeny himaansa,
omaisiaan se murehti,
äitikultaansa ikävöi.
Kysyi jos fogelit tietäis
oisko mutsia näkyny?
Delanneeksi linnut luuli,
fektalla menetetyksi.
Sliibaa kaunis Kaukomieli:
”Miks tein kauheita tekoja,
itse läksin Pohjolahan,
nyt sai kärsiä sukuni,
kostettiin viattomalle
Tsiigaili ja etsiskeli,
hogas nurtsin tallatuksi,
kanervikon katkenneeksi,
läksi jälkien perähän
kauas skutsiin tsiigaamahan,
hittas sandin piilomestan,
vanhan bastun sammalisen.
Sieltä hittasi mudensa,
glaiduna sanoi hänelle:
”Luulin ett olit delannu,
eldattu talon mukana,
tai tapettu tapparalla.”
Sanoi mutsi Lemminkäisen:
”Onneksi olen elossa,
oli pakko piiloon päästä,
singrata veke himasta,
kostajia piilotella,
tänne suojaan synkän skutsin.
Polttivat himas poroksi,
eldasvat kotitalosi.
Lupas Ahti mutsillensa:
”Älä huoli mutsiseni,
byggaan meille uuden haussin,
paremman talon rakennan.
Brennatun talon tilalle.
Sanoi mutsi Lemminkäisen:
”Kauan viihdyit poikaseni
vainoojias piileskelit.”
saaressa nimettömässä,
yhdeksän skönen takana
Vastas kaunis Kaukomieli:
”Oli kliffa piilomesta,
paras jömma ollakseni.
Oli doorikset snygejä,
naiset aivan hurmaavia.
Tuli mulle äkkilähtö,
piti botskilla paeta,
ukkomiehiltä karata.
Luuli mun pahoin pitävän
naisiaan väkipakolla!
Vaikka lemmittiin salassa,
rakasteltiin. mättähillä.
Rantsu
