Skrivasin pari vuotta sitte yli-imelän nyyhkystoorin yhestä feikkikuusesta. Starttas meitsin herttaa vuosi vuodelta aina vaan bulimmin vihloo tän joulufedun mörkki kohtalo.
Aina snadisti ennen aattoo, roudasin yhen pitkän paffilodjun klitsusta himaan jossa tää joulupuu oli vetäny zetaa koko vuoden. Sit suoristin nää tän kuusen kuttaperkkaoksat ja fiksasin sen muuteski taas festikondikseen. Ripustin kaikkee tingelin tangelii oksille ja sit finaaliks tsäärna sen latvaan.
Sit, ku oli toi joulu taas förpii, tää joulun symbooli tungettiin stripattuna takas ahtaaseen lodjuun ja kituun pimeeseen klitsuun vuodeks.
Jotain viisi kuukautta sitte, meitsin omatunto starttas ulvoon ku preeriasusi. Ei joutunu puupolo enää staijaan koko vuotta lodjussa. Skuffasin sen meidän landelle skäfään kuusikkoon. Kyselin sit siltä joskus ku käytiin landella, et miten tää landelaiffi sillä skulaa? Hymisi tää rehti fedu, et on ihka kliffaa ku kevään hellä aamusuulis lykkää lämpöö oksille.
Nyt pari päivää sitte, ku stailasin sitä landella joulukondikseen, se blinkkas öögaa ja hämillään myönsi, et ollaan kyl treenattu duunaa snadii yhteistä käpyy yhen neitofedun kera, niinku noi Maria ja Josefki Betlehemissä.
Tsiigataan nyt sitten miten tää juitsu niillä onnaa.
Teksti ja kuva: Jaakko Koroma
