Viime lauantaina täytti Vaasassa syntynyt Maire Linnea Pekkanen (os. Tarkkanen) kunniakkaat 90-vuotta Kannelmäen Palvelutalossa. Bileet oli ennenkokemattomat. Skumppa virtasi, runoja lausuttiin ja veikeitä puheita kuultiin. Yllätysvieraana oli kitaroineen Lasse Liemola, jo vanha tuttu asukkaille. Käynyt useammankin kerran lohivoileipä ja kahvi -palkalla. Juhlissa oli asukkaita kaikkiaan puolisen sataa.
Äitini on ikänsä kirjoitellut runoja. Yhäkin sänkyyn sidottuna. Minä saatan ne sitten julkiasuun.
Hän on julkaissut runojaan myös omakustanteina.
ELÄMÄ
Vertaan elämää oksaan puun;
se kasvaa valossa myös kuun,
myös paistehessa päivän
aina pienen varjon häivän
ja sille antautuu.
Tuuli yltyy, oksa taipuu
melkein maahan saakka vaipuu.
Vaan taas nousee, versoaa,
kantaa taakkaa painavaa.
Syksy saapuu, kevenee oksa:
on taakka poissa, poissa!
Äiti sai laajan aivohalvauksen kolme vuotta sitten. Sen jälkeen oli sairaaloissa ja on ollut nyt Kannelmäen upeassa Palvelutalon Mustikka-yksikössä 2,5 vuotta.
Äiti naukkaa päiväkahvin kaverina ylensä konjakkipaukun. Taas kerran kysyin, otatko konjakkia? -Otan, äiti vastasi. – Aha, oletko juoppo? kysyin. – Olen, vastasi äiti.
Joku oli antanut Äidille kerran lahjaksi brändypullon. Ajattelin hieman säästää Apteekkikonjakkia ja annoin Äidille halvempaa laatua. Äiti maistoi ja huudahti.
– Ei, jukopliut. Tämähän on brandya. En juo. Anna konjakkia.
Kerran olin väsyneenä Äidin vuoteen vieressä ja valittelin elämääni, heikentyvää muistiani ja joka paikan kolotuksia.
– No, hyppää sinä sitten tänne sänkyyn. Minä alan puolestani hoitamaan sinua, Äiti tokaisi.
LAPSELLENI!
Voi jospa voisin niin kuin soisin
onnea täyden sylin sulle antaa,
vaikeuksien yli kantaa.
Vaan olen jo harmaahapsi,
itsekin kohta pieni lapsi
sylissä elämän häviävän.
Äiti saa hyvää hoitoa Palvelutalossa. Hän on luonnollisesti ystäväistynyt hoitohenkilökunnan kanssa. Ihanan Ukrainasta tulleen Uljanan Äiti sanoo kuuluvan jo ”laajennettuun perheeseemme”. Äiti on kaikille ystävällinen, kaikki Äidille eikä hänellä ole moitittavaa kenestäkään.
Äiti jäi 8 vuotiaana orvoksi. 14 vuotiaana aloitti pikkulottana. Hän tapasi Vaasan sotasairalassa isäni Viljo Pekkasen, joka oli neliraajahalvaantunut rintamalla. Isällä vain silmät liikkuivat ja niihin Äiti rakastui. Isä oli vuoden Vaasan tilapäisessä sotasairaalassa ja parani bakteeriperäisestä sairaudesta. Hän kuoli 1994. He elivät yhdessä koko elämän.
VILJOLLE
Askeleesi kaikuu vielä.
Nyt kun kuljet taivaan tiellä,
kuuntelen kaikuja sen.
Vain hetken enää
päivän kerään
herään sinua kaivaten,
muistaen, anoen.
Sinut vielä nähdä saanen,
kulkea käsikkäin
kuin ennen.
Äidin kirjassa on 30 runoa. Tässä jutussa on vain muutama poiminta. Viimeisellä kansilehdellä lukee näin:
”Tähän vihkoon tallensin ajatuksiani,
etten unohtaisi ajatusta hetken.
Voin tehdä retken menneeseen,
koettuun tunteeseen.
On elämä rikas, rakas kaikkineen.”
Jari Pekkanen
oikeustieteen kandidaatti
vapaa toimittaja
Helsinki
