Ku meitsi oli snadi kundi, niin ainaski meidän hösen pitskulla roskisdyykkarit oli tuttuu jengii. Nää dyykkarit oli yleensä snadisti vanhempii äijiä, tai ainaski niitten fasaadi näytti siltä. Oli joskus kyl yks eukkoki messissä. Mut se vaan roudas veskaa, ku sen starbu riehu lodjussa. Ei ne konsa mitään pamlannu. Eikä me niille. Ne vaan hiipi pitskulle ja sit taas häippäs. Nyt ku niitä funtsin, niin ne tais ollaki ekoja kamanveivaajii.
No, miks mä tällai skrivaan. Roudasin yks päivä aviiseja, tota tiedon viljaa, meidän hösen vihreeseen lodjuun. Ku öpnasin tän lodjun, niin inessä staijas snadi ukonkäppyrä. Sen feissi oli kliffassa smailissa, ja sit se vaan kaveeras, et tseenare, et viittis valistaa, et mitä toi gloku niinku ois. Hiffasin, et tais tää chapliini, olla jotain svedujengin väliin putoojii, sen korostuksen takii. Se ei tietty kyenny tsiigaan, et paljo gloku oli, ku lodjussa tais olla aika mörkkii.
No, varmalla bonjaatteki, et mun hertta kyl meinas brakaa. No, sit meitsi vaan totes, et mitä ttua sä täällä koisaat. Tää inkkari ku vaan tsiigas mua, kuuppa kallellaan ja oli yhtä smailii koko kundi, et muaki sit vähitellen starttas tää juitsu skriinattaan. Se totes, et ku oli niin vetin galsa, niin tää lodju skuffaa ees snadisti lämpöö ja lohtuu.
Sit se vaan stikkas röökin huuleen ja lykkäs mulle jonkun taitetun peippörin handuun ja kaveeras, et viittiks duunaa tän lehden lodjun kannen väliin, ku sä häippäset, ku toi röökin savu tsörais muuten mun öögat glesaks.
Niin, sillai mä sit ryttäsin sen nyyspeippörin rullalle. Jäi staijaan skäfä rako lodjun ja kannen väliin, ku duunasin, mitä tää kundi kaihos. Jengi varmalla snaijaa, et otti vetin kauan, etten ainaski snadisti studannu, ku taas öpnasin sitä lodjuu ja skagannu treffaa tää lodjuhemmo sen inestä.
Voisko tää minnaus, vaik tsoraa snadii joulustoorii ja tän ressukan maja, vaik tota seimen roolii.
Jaakko Koroma