Kuva: rantsu
Pistänpä taas yhden kauhustoorin, skidiajalta. Ehkä ollukkin jo tällä sivulla, mtta pistän kuitenkin, kun muut kun Koroma ja minä ei paljo skrivaile.
Pahat leikit (Valokuva: Näkinkuja 1, Ari Lagerstedt)
Mitähän pikkufriidut braijaa pitskuilla nykyään? Ei ainakaan hypi parpii, eikä snaraa, tai leiki piilosta, eikä ainakaan natskuu. Noita kaikkii braijattiin, kun mä olin snadi 40 luvulla. Sitt oli sellasii poikafriidui, jotka braijas skloddien kanssa. Mulle sopi hyvin lähtee välillä skloddien kanss Sörnäisten rantsuun skitareit fisustaa, tai käydä välill ruokkimassa seerumihestikoita Eläinlääketieteen laitoksen aitauksess Herulissa. Rottasota oli varsin jänskää, pesismailat messiss ja kumi-stiflat klabbeissa. Rottii oli noissa avo-roskiksiss ja sianruoka-astioiss, jotka näkyy kans tossa kuvassa.
Niinku moni minnaaki, mä budjasin Näkinkuja ykkösess, Hämeentien höörnassa, Sörkän Vennun viereisess haussiss. Sisäpiha rajottu Sörkän Vennun sisäpihaan kaltsilla ja snadilla aidanpätkällä, joka näkyy kanssa toss fotossa. Vasemmalla näkyvässä byggassa oli veduklitsuja ja niiden päällä oli pyykin kuivatus laituri. Sieltä hyppäämällä pääsi Vennun kaltsille ja pitskulle. Se kaltsi jatku yhdeltä osalta, jyrkkänä kallioleikkauksena. Näkinkuja 3:n pitskulle. Putousta oli varmaan 5-7 metriä. Naapuri-talojen katoille pääsi siltä kaltsilta melko helposti!!
Alkukesä, oli kiusausten aikaa meidän talon pikkufriiduille. Meidän pitsku oli pelkkää asfalttii, mutta naapurin pihoilla kasvo vaahteroita ja syreenejä, Joita me himoittiin. Jos niitä halusi, oli edettävä kallioleikkauksen ulkonemista kiinni pitäen ja sovittamalla klabbit pikku syvennyksiin, hitaasti hivuttautumalla, poski kylmää kaltsii vasten, naapurin katolle. Sieltä yletty hyvin ihanalta döfaaviin syreeneihin , tai aikaisin toukokuun alussa, vaahteran kukkiin.
Oon funtsinu usein, eiks mutsit tienny mitään meidän touhuista ja ihmetelly mistä niitä blumstereita himaan snutattiin. Ei mua koskaan muistaakseni mistään varoteltu
Tää tarina kertoo meidän viimeisimmästä seikkailusta Sörkän Vennun kaltsilla.
Meidä pitskun ”pienet ja rohkeet”: Anneli, Irma, Anja ja minä. Olimme bonganneet naapuritalon katon korkeudessa, tuulessa raskaina nuokkuvat syreenit. Kuka sen idean silloin keksi, on jo unohtunut ( varmaan mä.) Sinä päivänä, Anja kuitenkin läksi ekana, sen jälkeen minä, Anneli ja Irma venttas, että me päästäis puoleen väliin. Katolle ei enää ollut kovin pitkä matka, kun Anjan klabbi lipes ja friidu tippu naapurin pitskulle. Minä imeydyin kuin gekko kaltsiin kii, jostain kainaloni alta hogasin Anjan alapuolellani. Se nousi vaivalloisesti ylös ja sen korvista tippui bludee pihalaatoille. Joitakin ihmisiä juoksi pitskulle huutaen. Anja kulki ympyrää, jättäen veripisaroista ympyräkuvion pihalaatoille. Taisin lähettää snadin rukouksenkin Ukolle. Pääsin veks sieltä jotenkin, vaikka studasin niin että tärisin.
Anjan vanhemmat saitiedon Irmalta, joka oli juossu kertomaan, ett Anja putos kalliolta. Joku oli soittanu ambulanssin. Kuinka se saattiin sinne? Kenellä mahto silloin olla puhelin? Anja ei koskaan enää tullut braijaamaan meidän kanssa. Kuultiin, ett se oli saanu epilepsian ja jotain muuta, mutta meille ei kaikkee kerrottu. Anja delas aika pian sen jälkeen, menikö kuukausia vai vuosia. Sitäkään en enää muista. Hautajaisissa me likat oltiin aika vakavina. RIP
Rantsu.