Pekka Sauri
Sallinette pienen tositarinan sadeillan ropinaksi.
Viime viikolla ajattelin vaihtelun vuoksi käydä lounaalla työmaaruokalan sijaan jossakin ennenkokemattomassa paikassa. Ajoin raitiovaunulla Etu-Töölön kaupunginosaan ja löysin vähänlännän intialaisen ravintolan. Istuin peltilautaseni ja pöytätennismailan kokoisen naan-leipäni kanssa autiolle terassille viettääkseni kotvan omissa mietteissäni.
Toive osoittautui katteettomaksi. Hyvä kun olin saanut ensimmäisen mäystimellisen currya suuhuni, kun terassille purjehti harmaaohimoinen herrasmies oluttuoppeineen ja rantautui viereiseen pöytään.
Arvaatte jatkon. ”Hei, sähän olet… Muistatsä, milloin me tavattiin edellisen kerran?”
En muistanut. Annokseni alkoi jäähtyä silmissä.
”Mä myin sulle printterin mustepatruunan vuonna 1994. Mä kysyin sulta maksutapahtuman yhteydessä neuvoa, että mitä pitäis äänestää EU-kansanäänestyksessä. Sä sanoit että kyllä. Mä sitten äänestin kyllä. Ootko vieläkin samaa mieltä?”
Sanoin olevani.
”No hyvä. Mun pitää kysyä nyt uudestaan neuvoa kahdenkymmenenkahden vuoden jälkeen. Mä olen sopinut tänne Tinder-treffit kohta, mutta mä en millään jaksais syödä kun söin lounasta just edellisillä Tindereillä. Nää on tän viikon kuudennet. Onko epäkohteliasta, jos se syö ja mä en?”
Sanoin, että varmaan asia oli neuvoteltavissa. Repäisin riekaleen naan-leivästäni. Samassa terassille pelmahti kuudensien Tinder-treffien toinen osapuoli valkoisessa kesäleningissään. Kavaljeeri riensi vastaan:
”Hei, sä olet varmaan Riitta. Et ikinä usko kenet mä just tapasin kahdenkymmenenkahden vuoden jälkeen!”
Riitta väläytti minulle sydämellisen hymyn ja tarttui käteeni: ”Onpa tosi kiva nähdä.”
Leijonanosa annoksestani jäi kalalokeille, kun pakenin verukkeita mumisten paikalta. En uskaltanut enää vilkaista taakseni. Kahdenkymmenenkahden vuoden kuluttua on vuosi 2036.
Teksti: Pekka Sauri
