Mitähän pikkufriidut braijaa pitskuilla nykyään? Ei ainakaan hypi parpia, eikä narua, tai leiki piilosta, eikä ainakaan natskuu. Noita kaikkii braijattiin, kun mä olin snadi 40 luvulla. Sitt oli sellasii poikafriidui, jotka braijas skloddien kanssa. Mulle sopi hyvin mennä välillä skloddien kanssa Sörnäisten rantaan skitareita fisustaa, tai käydä välill ruokkimassa seerumihestikoita Eläinlääketieteen laitoksella. Rottasota oli varsin jänskää, pesismailat messiss ja kumi-stiflat klabbeissa. Rottii oli noissa avo-roskiksiss ja sianruoka-astioiss, jotka näkyy kans tossa kuvassa.
Pihanäkymä Näkinkuja 1, foto: A. Lagerstedt
Niinku moni minnaaki, mä budjasin Näkinkuja ykkösessä, Hämeentien höörnassa, Sörkän Vennun viereisess haussiss. Sisäpiha rajottu Sörkän Vennun sisäpihaan kaltsilla ja snadilla aidanpätkällä, joka näkyykin tossa fotossa. Tossa vasemmalla olevass byggassa oli veduklitsuja ja niiden päällä oli pyykin kuivatuslaituri. Sieltä hyppäämällä pääsi Vennun kaltsille ja pitskulle. Se kaltsi jatku yhdeltä osalta, jyrkkänä kallioleikkauksena. Näkinkuja 3:n pitskulle. Putousta oli varmaan 5-7 metriä. Naapuritalojen katoille pääsi siltä kaltsilta melko helposti!!
Alkukesä, oli kiusausten aikaa meidän talon pikkufriiduille. Meidän pitsku oli pelkkää asfalttii, mutta naapurin pihoilla kasvo vaahteroita ja syreenejä, Joita me himoittiin. Jos niitä halusi, oli edettävä kallioleikkauksen ulkonemista kiinni pitäen ja sovittamalla klabbinsa pikku syvennyksiin, hitaasti hivuttautumalla, poski kylmää kaltsii vasten, naapurin katolle. Sieltä yletty hyvin ihanalta tuoksuviin syreeneihin tai aikaisin toukokuun alussa, vaahteran kukkiin. Olen funtsinu usein, eikö mutsit tienny mitään meidän touhuista ja ihmetelly mistä niitä blumstereita himaan snutattiin. Ei mua koskaan muistaakseni mistään varoteltu. Tämä tarina kertoo viimeisimmästä seikkailustamme Sörkän Vennun kaltsilla.
Meidä pitskun ”pienet ja rohkeet”: Anneli, Irma, Anja ja minä. Olimme bonganneet naapuritalon katon korkeudessa, tuulessa raskaina nuokkuvat syreenit. Kuka sen idean silloin keksi, on jo unohtunut. Sinä päivänä, Anja kuitenkin läksi ekana, sen jälkeen minä, Anneli ja Irma venttas, että me päästäis puoleen väliin. Katolle ei enää ollut kovin pitkä matka, kun Anjan klabbi lipes ja friidu tippu naapurin pitskulle. Minä imeydyin kuin gekko kallioon, jostain kainaloni alta hogasin Anjan alapuolellani. Se nousi vaivalloisesti ylös ja sen korvista tippui verta pihalaatoille. Joitakin ihmisiä juoksi pihalle huutaen. Anja kulki ympyrää, jättäen veripisaroista ympyräkuvion pihalaatoille. En muista kuinka pääsin pois sieltä kaltsilta. Anjan vanhemmat saivat tiedon Irmalta, joka juoksi kertomaan, että Anja putos kalliolta. Kuinka ambulanssi saattiin sinne? Kenellä mahtoi silloin olla puhelin.
Anja ei koskaan enää tullut braijaamaan meidän kanssa. Kuultiin, ett se oli saanu epilepsian ja jotain muuta mutta meille ei kaikkea kerrottu. Anja delas aika pian sen jälkeen, menikö kuukausia vai vuosia. Sitäkään en enää muista. Hautajaisissa me likat oltiin aika vakavina. RIP
Anja ”Rantsu” Rantamäki