Fittii hiffaa, et nää jo snadina opitut talentit, sit vaan vähätellen, starttaa feidaan. Tarttee kyl myöntää, et on ainaski yks juitsu, jota oon aina kadehtinut. Se on tää vislaus. Viheltelyhän on niin iisii, et siihen giltsitki kykeni. Sorry friidut.
Oli monta stailii vislaa. Etusormi ympyräks peukalon kera tai molempien handujen etusormet huulien väliin. Sit jotkut vislas ihan vaan huulilla. Noloo myöntää, et oli viikkoja, ku treenasin ihan hinkuna, päivät pitkät, tätä jaloo taitoo. Mut turhaan.
Metsiltä selvästi puuttu, yks buli taso, näyttää mieltä. Ei ois ollu koppavampaa stailii kritiseeraa, vaik futisdumarii sen dumiksista, ku stydi vislaus. Tai knekkausmatsien vääristä dumiksista.
Hiffasin yks päivä, ku dallasin Stadilla, et tää meitsin styrkkalaji, tää luudaaminenki, on muuttunu pökkelöks pomppimiseks. Tää tuli snadina shokkina, ku jouduin vetää loppukirii, näitten trafiikkilyysien muututtuu punaseks, ylättävän nopeesti.
Tääki, ton gartsan ylitys, on meitsille nykyään födannu extriimisportiks. Oon aina kaveerannu, et noi punaset lyysit, ei niinku skulais mitään bulimpaa roolii kundille, joka on födannu Stadissa. Et ne oiski niinku vaan suuntaa-antavii. Jos ei oo bilikaa tulossa, niin joteski noloo staijaa venaamassa ja tsiigaamassa tyhjää gartsaa, et lyysit vaihtuis.
Sit vielä. Nyt tää viheltelytalenttiki on häippässy. Vaiffin kera treenattiin vetää kimpassa duuona, tota ”Muistatkos Emmaa . . .”. mut ei tullu ku suhinaa. Just, niinku nää koivut, leppeessä kesäblosiksessa l
Teksti; Jaakko Koroma