Bogi ja mä
Niinku kaikki skidit, niin myös mäkin pummasin saada oman koiran. Mä kai pyysin sitä
varmaa siitä lähtien kun opin puhumaan, mutta mutsi ja faija ei kuitenkaa lämmenny
ajatukselle ennenku mä olin sit jo sen ikänen, et tajuaisin edes mitä duunii se koira sitte
tois mukanaan.
Mä olin roudannu ulos meidän talon joka piskii jo monta vuotta ja kai ne sit lopulta
himassa hiffas, et mulle olis parempi saada oma roudattava.
No, mä olin sitte ihan hiilenä et meille tulee koira ja lopulta tuli se päivä, et me mentii,
minä mutsi ja faija, Puotinharjuu tsiigamaa niitä pentuja. Faija ei tullu edes sinne sisälle,
vaan jäi biligaa venaamaan.
Ehkä se ei ollukkaa iha loppuu asti suostunut tähän koirabisnekseen…
Mut minä ja mutsi mentiin ja siellä ne neljä paksua cockerin pentua kelli niiden keittiön
patterin viereen laitetussa laatikossa. Niiden emäkoira oli jo siinä vaiheessa kai kyllästynyt
niihin piikkihampaisiin, kun se ei edes välittäny, vaikka nostelin niitä pentuja sieltä
loodasta syliin. Se kasvattaja sano, että ne pennut ei ollu vielä valmiita pariin viikkoon
lähtee uutee himaan, mut me saatiin jo valkata niistä sit mieluisin. Mä tietty bongasin just
sen mitä ei ikinä pitäs; hiljanen ja arka poikapentu joka istu loodan viimisessä nurkassa ja
tsiigaili vaan eikä tullu edes moikkaa. Mutsi sano et otetaan narttu, mut mä pidin pääni. Se
paksu poikapentu oli just sellanen mikä pitikin ja sitä paitsi, siinä oli kolmee värii toisin ku
ne likkapennut jotka oli ”vaa” mustavalkosii.
Mä luulen, et kymppivuotiaalle se kaks viikkoo venata omaa koiranpentuu oli todellinen
kidutuksen aika. Molemmat mun vanhemmat systerit joutu mun kohteeks iha pienestäki
naljailusta.
No, sen kahden viikon sisään mahtu sit sellanen episodi joka mua vieläkin skriinattaa liki
viidenkymmenen vuoden jälkeen. Se mun itse asiassa pitiki vaa kirjottaa.
Meidän himatalon vastapäätä oli mun skole, Mäkelä. Siinä voikkasalin ikkunoiden
kohdalla oli hyvä ja silee bärtsi. Mä en muista enää mistä mä slumppasin sen maalin, mut
mä menin ja maalasin siihen sileeseen galtsiin maalipensselillä sen koiran kuvan. Mä
muistan miten mageeta se oli ku sai taiteilla kerranki isoon tilaan ja iha älden hienon
koirankuvan. Mun tulevan koiran kuvan!
Mä en ehtiny ottaa ees tennareita glabbeista, ku mutsi tuli eteisee ja sano et nyt sit mennää
Sturarin rautakauppaan. HÄH?! Se nappas mun handusta kii ja sit mentii aika forssilla
sinne. Se osti tinneripullon ja trasselii ja sillä oli kassissa jo valmiiks jotain lakanan
riepuja. Mä siinä vaiheessa jo arvasin mihin me oltii menossa seuraavaks.
Siinä sit ehti ilta pimetä ku meikäläinen hinkkas taideteostaan irti siit sileestä bärtsistä. Otti
niin pannuu, et koirankuva joka oli tietysti mun ”paras” kuva koskaan, et jouduin sen ite
tuhoomaan tinnerillä pesten koko perhanan galtsin. Tätä ei olis tapahtunu (ehkä) jos mä
olisin ehtiny maalata sen ennenku mutsi tuli sporahalleilta. Kukaan ei koskaan olis saanu
tietää kenen teos se oli…tai sit. Mutsi oli saman tien himaan tultua menny sulkemaan
partsin dörtsii ja kukas se siellä koulun bärtsillä oli Picassona? Jäin bosee, mut ehin
kumminki tehdä sen koirankuvan kokonaan.
Minä olin varmaa Valkan eka graffittitaiteilija…
ps. vieläkin voi vähän nähdä Mäkelän koulun kalliolla epäselvän poishuuhdotun kuvan
Anne
kuvateksti: valitettavasti tämä on vain alkuperäisen kuvan kopio jonka maalasin kertsissä
suunnilleen samoihin aikoihin kuin kalliomaalaukseni
kuvateksti: entisaikain graffittimaalari aihe sylissä
Teksti ja kuvat: Anne Eriksson