Mun skidiajan pultsarit delas sukupuuttoon joskus seiskytluvun finaalissa. Nää luomupultsarit tsögas vaan rauhaa ja ees snadii ihmisarvoo, niitten eloon. Saada elää omalla staililla sivussa parempiosasista. Ne duunas omat koijat lähigutseihin. Tähän niitten elon filosofiaan kuulu jelppii kafruja, jos joku tartti safgaa tai tukee muuten vaan. Ei jätetty frendii talvigalsalla snögeen lojuun.
Tää elintason lyftaus födas nyyan sukupolven, jolle toi brenkku ja tabut toi lohtuu ja röyhkeyttä niitten elonstailiin. Ne pääsi budjaan lämpösiin yömajoihin ja niiden gledjuhuoltoki skulas. Ne oppi kääntään ja fudiin mummoja ja näpisteleen handelista kamaa.
Sit toi uus sossusysteemi loi botnee sille, et duuninteko ei enää skulannu mitään roolii niitten toimeentulossa. Ei niitä enää tunnistanu spurguiks. Ne oli pikkurofeja ja raukkiksii joilla oli minkin moraali ja satiaisen sielu.
Ku taas sit nää elämäntapa puliukot. Ei niitten stailiin kuulunu mikään väkivalta. Ei ne uhkaillu ikinä vetää sua dajuun, jollet stikannu niille parii huggee. Niitten gledjut döfas spyttikselle ja skeidalle ja stroolille. Ei ollu veskii sgutsissa eikä suihkuu.
Ei myöskään dösakuskit ottanu niitä useinkaan meggeen, niitten tän hygienian takii. Pommillahan ne ois kuiteski treenannu tsöraa. Sikski ne viihty tän niitten saman sosiaalisen luokan jengissä.
Pultsariks kutsuttiin yleensä kundeja, jotka dokas tota Pulituuria eli mööpelilakkaa. Ne duunas tähän lakkaflindaan ekaks suolaa. Sit ne vatkas flindaa. Vähitellen se lakka sit tiivisty ihme ruskeeks glöntiks tän flindan botnelle ja tää spitta jäi divattavaks. Toinen jippo oli talvella ku oli kova frysis, niin ku tätä pulituurii juoksutti hitaasti rautakankee pitkin astiaan, niin se lakka jääty tähän galsaan kankeen ja se divattava spitta liru tähän kippoon.
Nää tippaukot suosi apteekikamaa. Varsinki tää Valeriaana oli huippusuosittuu. Sit oli tietysti nää extriimi pultsarit, ku dokas raakana bilikan fönarin tvettausnestettä. Niillä ressukoilla tää valkonen tseba tuli sit myöhemmin kafruks ja oppaaks, ku niitten öögan botnet meni ruvelle.
Faijaa ei tullu treffattuu sit enää vuosiin, mut seki sen elon finaalissa kait häippäs joihinki brenkkujengeihin. Joskus vieläki ku pissapoika strittaa tota Lasoolii tuulilasiin ja sen ällö tuttu döfis leijuu snadin hetken bilikan sisällä, tulee vieläki vikat muistot näistä rantsujen miehistä mieleen.
Mun frendipiirissä viiskytluvun lopussa, toi Astma-yskänsiirappi ja tinnerin imppaus, oli fitti dorga ilmiö. Mut seki kausi pian sit ”onneks” vaihtu näillä kundeilla Alkon snadisti terveempään kamaan.
Teksti ja kuvat: Jaakko koroma