Mun mude födas Stadissa, Venäjän keisarin Suomen suuriruhtinaskunnassa v. 1912. Sillä oli pari systerii ja yks broidi, joka flyttas jo nuorena Manseen. Muden faija oli mööpelipuuseppä. Sille toi tuutinki tais ihan kliffasti maistuu. Sit näitten skloddien mude delas, ku mun mutsi oli jotain seitsemän Joku Roosatäti tuli sitte pyörittään niitten arkee. Mutsi kävi Eltsun kansista. Jäi sitte kahestaan faijansa kanssa, ku sen systerit meni giftikseen.
Mutsi staijas vikat vuotensa Lassilan palveluhösessä. Tää oli tyyris privatti hima, mut Stadi oli siellä hyyryllä, muutaman paikan verran ja stikkas fyffetukee ton hinnan inhimillistämiseks. Meitsille oli buli ylläri hiffaa, et mude kuiteski sit fanitti sen finaalieloo siellä.
Olin aina funtsinu, et mude ei konsa suostuis flyttaan sen himasta, Sammongartsa kasista, veke. Duunattiin vierailuja sen snadiin luukkuun sinne Lassilaan pariki kertaa viikossa. Vaikka sillä toi sielun maisemakin vähitellen, starttas oleen tota heikkoo yläpilvee, niin aina se silti perheensä tsennas. Yleensä vaan ihmetellen aina uteli, et mistä himskatista hiffasitte, et meitsi viruu täällä.
Ihme juitsu. En jaksa minnaa, et mun skidiaikana mutsi ois pahemmin konsa sjungannu himassa. Täällä sen finaalihimassa, kuulemma käytävät raiku, ku se vetäs ihan hinkuna noita kansanlauluja, jotain Emma-valssii ja muita sen nuoruuden slagereita. Joskus hoitsut joutu sille ehdottaan snadii sordiinooki.
Metsin mutsi ei koskaan kiroillu, ei viljelly mitään kaksmielisii tsoukkeja, sikski sit kerran siellä hoitokodissa jäi monttu auki, ku mutsi starttas kertoo vitsii. Se tsoukki skulas joteski näin. ”Tuhma typy meni leguriin ja valitti, et on saanu ton ruusun. Leguri snadisti tutki tätä typyy ja sit vaan totes, et ei mitään liljaa eikä ruusuu, eikä muutakaan kukkaa, vaan selvää kuppaa.”
Teksti: Jaakko Koroma