Länkkärileffoissa muukalainen ridaa aina tän stadin päästriittii. Niin ku Dannykin sjunggaa, et ”Laredon kaupunkiin kerran tuli ratsain niin hiljainen mies.” Tällanen laredo oli ja on vieläki Somero. Yhden päägartsan mesta. Tänne tää hiljanen kundi, meitsi, ei tosin ridannu, vaan tuli dösalla opariin.
Mun Liisa-täti, faijan systeri, päätti tehdä Tölikän kundista salonkikelposen. Mut ei täti parka kai bonjannu, et on duuneja jotka vaan ei voi onnaa.
Skolee tuli sit käytyy, mut Stadi aina kutsu kesiksellä treffaan himajengii ja kafruja. Olin neljännellä ja saanu jommasta ja aljasta ehdot. Tartti kai koittaa handlaa ne veke, ennen skolen alkuu syksyks. Mut ku ei vaan oikein jaksa.
Oli vuos 1959. Ja niin ku aina, mä vietin kesikset Stadissa. Se oli jotain heinäkuun puolvälii. Oli ihan kliffa aamu ja luudasin hietsuun lyftaan puntteja. Rautaa oli kait jotain 75 kiloo stongassa. Sen piti olla mulle ihan peippörii. Mut tästä sekunnista alko tän boitsun loppuelon stoori. Stonga meni yli ja yks kundi syöksy jeesaan, et ei tullu mitään bulimpaa trabelii.
Sit startattiin bamlaan tän jeesaajan kanssa kaikkee skeidaa. Niin, ja sit tietty, ettei millään hotsittais toi skole. No, tää kaiffari funtsi snadin hetken ja sano mulle, ”hei mä luulen, et Usarin latomossa ois oppipojan mesta”. Treffattiin seuraavana päivänä ja sit oltiinki jo Lönskällä, jossa Usari silloin vielä staijas.
Mä muistan vieläki sen latomon painomusteen ekan döfiksen, ku ponkastiin ineen. Ja se latomon taivaallinen, hidas auvvo, joka tuli myöhemmin niin helvetin tutuks. Musta tuntu heti, et tää on nyt tässä.
Mä skrivasin johku papruun nimmarin. Ja sit maanantaina aamulla duuniin. Mutsille en tietty tästä kaveerannu mitään. Ja meni monta vekkaa ennenku se tän juitsun hiffas. Ja sit ku mä kerroin sille mun uudet idikset, alko hirvee rumba.
Ei tullu Tölikän kundista pappii eikä maisterii. Mut tälle mun tädille mä sit diivana skrivasin, et rauhotu nyt snadisti tätikulta, kirjaltajat oli ainoo duunarisääty, joka sai kantaa fektaa juhlapuvun meggessä. No, siitä sit alkoki, mun ja tädin välillä tää sadan vuoden hiljasuus.
Funtsigaa snadisti. Mitä jos tää 75 kiloo oiski pysyny ylhäällä.
Teksti: Jaakko Koroma
