Oli Joulukuun seitsemäs 1968, pilkkopimee kveltsu, noin yhdeksän maissa.
Faijan kroppa, oli mustassa bilikassa matkalla Karjaan assalle. Tunnelma oli raskas. Bastun dörtsit pantiin boseen, stikattiin kamppeet pikkufiiuun ja lähdettiin himaan.
Oli niin pirun pimeetä.
Meidän pikkufriidu oli niin surullinen, matka Pihlajamäkeen oli vaisu. Ei osattu bamlaa koko tragediasta mitään. Kaikill meill oli vaan mielessä kuva, arkussa makaavasta faijasta, Fiatin valoissa keskellä pimeää metsää.
Faijan hautajaisjärkkäykset oli mun harteilla. Perunkirjoitukset tehtiin yhdess dumarin byroossa, meggess oli faijan silloinen muija ja mun sisarpuolet. Perittävää. Ei ollu, faijahan oli ihan persaukinen. Rintamamiesosakkeensa faija oli jättäny niille jo erotessaan. Hautajaisiss oli vain sukulaisii. Olin valkannu vaan yhden tummanpunasen ruusun arkulle ja ´Sydämeni laulu´ stygen alotukseks, sillä faija diggas Aleksis Kiven runoi ja Kalevalaa, niinku diggaan minäkin.
Talvi 1969 meni. Tais olla ainoo talvi, ku ei käyty kertaakaan mökillä. Rantsi toi kerran duunireissultaan snadin doginpennun meidän friidulle, kun se skagas, ett mekin heitetäis veivit, niiku Väiskivaari . Se pentu jeesas kummasti.
Sitt tuli kevät. Oli kirkas huhtikuun loppupuolen päivä, aurinko lämmitti jo.
Me purettiin kamoja bilikasta, ku friidu näki sbulin perhosen ja läks luudaa sen perään. Huus mulle ett hae haavi! Eihän sitä siihen hätään haavii ehtiny hakee, vaan huusin ett: Nappa se hattuus!
Friidu oli edelliskesänä ruvennu samlaa perhosii. Faija, joka tuns kaikki ötökät, oli jo opettanu sillekin kaiken perhosist. Oli tsöbattu levityslauta, kniigoja, neuloja, etikkaeetterii, lasikantisii perhoslodjui ja duunattu haavi.
Likalla oli jo yks lodjullinen perhosii himassa. Niin siinä kävi, ett friidu sai sen perhosen hatulla ja vielä ehjänä lasipurkkiinki. Tiputettiin joku tippa etikkaeetterii paperitupossa purkkiin ja kansi kiinni. Tytär oli älyttömän glaidu ja sano: ”Luuletsä ett Väiskivaari lähetti tän mulle?” Kyllä sitä on funtsattu usein.
Päivä alko siis niin hienosti. Päätettiin istuttaa kataja Väiskivaarin muistoks mestaan mihin faija oli delannu. Löydettiinki skutsista semmonen snadi kolkytsenttinen taimi. Nyt v. 2018, kataja on 5-6 metrii korkee, neulasia enää vähän latvassa. Kuvaa hyvin meidänkin vanhenemista. Yhtä vaivasii ja rapistuneita jo mekin. juurelle laitetaan kynttilä fleggaamaan, siinä se brennaa loppuun muutamass viikoss.
Rantsu
J.K. Kun Rantsi 7.7, 2019, vaihto hiippakuntaa. Ainoo perillisemme, otti hoitaakseen kesämestamme. Tilattiin Svante (maanvljelijä), harventamaan puustoomme. Siinä meni pihapihlaja, vanhat huonokuntoset kuuset ja männyt ja Väiskivaarin rispaantunu kataja sai lähtee. Rantsi ei eläessään olis antanu kaata yhtään puuta.
Anteeks faija ja anteeks Rantsi, näin nyt kävi. Terkkuja sinne, missä lienettekin. Olitte ja olette edelleenkin rakkaita.
Teksti ja kuva: Anja.