Pekka Sauri
Miten saadaan elinikäinen immuniteetti kalastusta vastaan. Isäukolla, joka oli tuolloin varhaiskeski-ikäinen (vrt. varhaiskypsä) miekkonen, oli selittämätön vakaumus, että kesämökillä tuli harjoittaa kalastusta. En olisi muuten korvaani letkauttanut, mutta jouduin joutumasta päästyänikin mukaan tähän hullutukseen. Olin kymmenen vuoden molemmin puolin. Minun piti muun muassa soutaa, kun isä laski verkkoja säässä kuin säässä. Hän seisoi huterasti takatuhdolla purkamassa verkkoa puikkarilta järveen rähisten ja pärskien, ja auta armias, jos en osannut soutaa ja huovata oikeassa järjestyksessä. Verkko meni tavallisesti toivottomaan solmuun, ja joskus isä heitti mykkyrän kohoineen päivineen yli laidan karjuen ja kiroten tuhannen perkelettä niin, että rannat raikuivat Luopioisten kirkolle saakka, ja suuri oli pelko vielä Kokkolassakin. Eräänlainen huipennus koettiin, kun ajettiin koko ydinperheen voimin Ristisaareen katsomaan jotain isän tuttua, jonka nimi oli mahdollisesti Koponen tai Lindström. Ehkä Kopström. Meillä oli soutuveneen perälautaan ruuvattu puolentoista hevosvoiman British Seagull -ulkolaitamoottori, jonka käyntiin riuhtominen olisi oma lukunsa. Isä sai päähänsä vetää heittouistinta veneen perässä koko matkan, jos vaikka vonkale olisi ottaakseen. Kun päästiin Ristisaaren rantaan, uistin oli pyörinyt potkurivirrassa satatuhatta kierrosta itsensä ympäri, ja siima oli kiertynyt eräänlaiseksi Gordionin solmuksi. Muistan vieläkin isän ilmeen tilanteen selvitessä hänelle. Hänen kasvonsa ikään kuin veriponnistuivat, kuten kansalliskirjailijamme toisessa yhteydessä osuvasti muotoili. Isä ja Kopström viettivät heleän heinäkuisen iltapäivän pyörittäen siimaa takaisinpäin toiset satatuhatta kierrosta kuin hyppynarua saadakseen sen taas suoraksi. Kopströmin rouva tarjosi sillä välin meille sivusta katsojille Önos-mehua ja unelmatorttua. Pitkänsiiman madottamisesta en nyt edes kerro, mutta joka tapauksessa näin saatiin elinikäinen immuniteetti kalastusta vastaan.
