Ihmisarvon rajalla, osa 789. Joulun alla juoksin kaupungilla toimittamassa ties mitä tuiki tärkeitä asioita. Kotimatkalla, tihkupimeän kähmässä, laahauduin tutulle ratikkapysäkille. Penkillä katoksen alla istui pariskunta, tai joka tapauksessa nainen ja mies, jotka välittömästi tunnistin jo vuosikausien ajalta, eri ratikkapysäkkien penkeiltä ja monien ratikoiden peräosasta. Aiemmin vielä näki, että nainen oli aikoinaan ollut kaunis ja mies komea. Nyttemmin ei enää nähnyt. Tavallisesti heidän ympärillään vaunussa oli useampikin tyhjä istuin, joskus koko osasto. Nyt he joivat vuorotellen Mehukatti-kanisterista ja ärisivät tai örisivät toisilleen. Kunto oli silmällä ja nenällä arvioiden huono. En ajatellut heistä mitään erityistä, korkeintaan toivoin himmeästi, etteivät he nousisi samaan ratikkaan. Vaunu tuli, nousin takaovesta sisään, näin silmäkulmastani miehen pinnistäytyvän jaloilleen kanisterinsa kanssa ja tähtäävän kohti keskiovea. Sisälle päästyäni kuulin ulkoa jonkinlaisen lässähdyksen, voihkaisunsekaisen ähkäisyn ja miehen karjuntaa: ”Vittu saatana tuu nyt saatanan huora sieltä!” Kumpikaan pariskunnasta ei kyennyt nousemaan vaunuun, kuljettaja sulki ovet ja nytkähdimme liikkeelle ilman sen suurempaa häiriötä ja, arvelisin, yleisen helpotuksen ailahtaessa kanssamatkustajien mielessä.
Viime yönä heräsin epämääräiseen ahdistukseen, jonka syy nousi pienen hakemisen jälkeen sahalaitaisena tietoisuuteen. Miksi en hypännyt ulos ratikasta katsomaan, oliko nainen pudonnut penkiltä tai kaatunut yrittäessään päästä vaunuun? Hänhän oli saattanut loukata itseään pahastikin, murtaa vaikka ranteensa tai kallonsa.
Vastaus nosti heti ruman päänsä: siksi, poikaseni, että kyse oli vuosikausia samoilla ratikkapysäkeillä nuokkuneista rappioalkoholisteista, elämänsä raunioiksi juoneista entisistä nuorista. Muistin joskus takavuosina vielä herätelleeni heitä penkiltä ja kysyneeni, oliko kaikki kunnossa. Aina olivat vakuuttaneet, että kaikki hyvin. Enää pitkään aikaan en ollut herätellyt enkä kysellyt kuntoa. He olivat piiru piirulta, päivä päivältä ajautuneet sen yhtä näkymättömän kuin armottomankin piirin ulkopuolelle, jonka sisällä oleville annan ihmisarvon ja joita riennän lähimmäisenä auttamaan.
Valvoin pitkään. On taas säädettävä päätä.
Pekka Sauri