Kun mulle tulee ikää lisää, alkaa lapsuusmuistot vääjäämättä tihkua omista sopukoistaan. Se on tosi kliffaa, koska mun pääkoppa on näköjään duunattu sillee, ettei se jaksa minnata mitään ikävää. Mä tiedän, että ikäviäkin on ollut, mutta ne on tehokkaasti suodatettu, eikä ne hierrä mun muistoissa. Ne on olutta ja menyttä.
Mun ekat minnaukset on jostain kolmivuotiaasta, kun me asuttiin Solhöjdenissä (Suvikummussa, Tapiolan vieressä). Tapiolaa vasta rakennettiin. Siellä oli paljon metsää, oikein tiheää skutsia, jossa pennun mielikuvitus pääsi kunnolla valloilleen. Varsinkin kun faija teki parhaansa luodakseen kunnon peikkotunnelman. Siellä pöpelikössä mä jutskasin peikkojen (faijan) kanssa ja sit ryysäsin faijan luo kertomaan, mitä olin jutskannut ja joo’o kyl peikkoja on ihan tosi. Suvikumpukausi oli siinä 1954-57 kesään ja mä 2-4v. Päättelen ajan siitä, kun me bunkattiin Suvikummussa talvella 1956 yleislakon aikana. Koska mutsi oli hoitsu, sen piti käydä duunissa lakosta huolimatta. Joka päivä se roudattiin Maijalla Pengerkadulle, kun hospitaali ja poliisiasema oli siellä. Lakkotalvi oli muuten aivan karseen holodna. Sen mä minnaan, kun mutsi oli kuin Michelinukko kaikkien vällyjen kera. Ilmeisesti ne autto, koska ei se paleltunu, vaikka joutuinkin venaamaan Maijaa nyk. Länsiväylän varrella. Oli talvet aivan eri luokkaa silloin, kuin näinä aikoina.
Kesällä 1957 me muutettiin Solhöjdeninstä Hertsikan kanrtanoon. Voihan vitsit, mikä palatsi! Mutsi oli viimeisillään systerin venaamisessa ja ihan kauheen iso (huvittavaa, että polvenkorkunen minä pidin mutsia jättiläisenä, vaikka pituutta hällä oli 154 cm, eikä leveyttä nimekskään, mitä nyt mahanympärystä).
Takas palatsiin, eli kartanoon. Mulla on hämärä mielikuva, kun kävelin, tai juoksin, huoneesta toiseen ja jaksoin ihmetellä, miten ne ylsi melkein taivaisiin. Oikeestaan ne huoneet tais olla salonkeja, joissa aateliset nautti baakelseja ja teetä pikkurilli pystyssä. Tää oli yläkerta, missä asuinhuoneet oli. Kartanon alakerta oli museo. Faija oli museovaksi. Mulla on aika huterat muistot museosta, mutta sen muistan, kun faija kertoi Ehrensvärdistä. Taisi Armfeldtkin kummitella siellä harvakseltaan. Museo oli 4-5-vuotiaalle muksulle kuin aarreaitta ja faijan tarinaniskentä vertaansa vailla. Kuulin Viaporin taisteluista ja kaikesta hurjan jännästä. Sääli vaan, ettei pieneen päähän tarttunut juuri mitään pysyvästi. Ei se mitään, silloin mulla oli riemastuttavaa.
Jahas, tästä näyttä kehkeytyvän romsku, mutta hui hai. Kartanon puisto oli suoranainen paratiisi pennuille. Mulla oli kavereina tuulimyllyn mäellä asuvat ”Kissalan pojat”. Enää en muista heidän nimiään. Nämä pojat oli kunnon vilperttejä. Kartanon mailla asui maanviljelä Johansson (ehkä?), jonka bravuuriviljelmät oli keräkaaleja. Kissalan pojat tutustutti mut varhaiskaalien sadonkorjuuseen. Me hipsittiin sinne kaalipellolle, kaivettiin mukaan yks valioluokan kaalinpää ja ryysättiin hirveetä vauhtia pakoon Hertsikan puiston huvimajaan. Siellä me sitten rouskutettiin kaalia, minkä leukapielet kesti. Jäätiinhän me boseen tietty, mutta olisivat vanhukset vaan iloinneet meidän terveellisistä elintavoista.
Ja sit se fillarointi. Olin ihan ipanasta asti, eli vuoden, säästänyt viismarkkasia kuparipannuun, että voisin ostaa mun kaverin pyörän, upean punaisen Pioneerin. Vihdoinkin se päivä koitti. Lähdettiin faijan kanssa treenaamaan uutta fillaria. Faija opetti, miten pyöränselkään noustaan ja piti tarakasta kiinni, kun mä poljin. Hyvin meni. Sitten lähdettiin testaamaan Kissalanpoikien mäen päälle suuntana alas kohti kartanoa. Aina vain meni ihan nappiin, kunnes tajusin, että faija oli mäen päällä ja mä alla. Vasta silloin kaaduin. No, opinpahan pyöräilemään, enkä mä sit enää tarvinnut faijan jeesiä missään.
Teksti;
Ulla Holmstrom
Sen pituinen se.