Varmalla tällekki jengille on joskus, jääny joku stygi skulaan pollaan. Sitä juitsuu väitetään korvamasiks. Meitsillä taas, on yks fitti, irooninen oodi, rundannu spiritissä paripäivää. Sen on skrivannu Kaarlo Kramsu. Tää kundi födas v. 1855 Oulussa ja delas hoitamattomaan kuppaan 1895.
Tää hemmo oli snadisti mörkki kundi. Ja jos treenaa oleen smartti, niin tän runon muusana varmallaki on stajannu joku giltsi, joka tän taudin on tälle runoilijalle tsörannu. Ja nyt sit tää oodi, joka skuffaa sellasta triumffii ton ironian suhteen, et tää syksynen sääki starttaa skriinattaan.
Sua lemmin aina, tyttö mustatukka
ja sinisilmä, naisist ihanin.
Oot elontieni kaunokaisin kukka
ja sydämeni tunne tulisin.
Sun kammioosi hiljaa, kyyhkynsiivin,
mun aatokseni usein kiiruhtaa.
Mä itse sinne kerran vielä hiivin,
sua vaimoks pyydän – jos en muita saa.
Jaakko Koroma