Mitä kieli tarvitsee säilyäkseen hengissä ja elinvoimaisena? Ensisijaisesti tietenkin puhujia. Väitetään, että maailman vajaasta 6000 kielestä puolet kuolee muutaman vuosikymmenen kuluessa puhujien puutteeseen. Toisin kuin monet muut kielet, suomi voi maailman kielten joukossa hyvin, koska sillä on paljon puhujia, ja sitä huolletaan sekä opetetaan kouluissa – myös uusille tulokkaille. Elinvoimaisuutta lisää sekin, että suomi on joustava kieli ja se taipuu moneksi. Suomen kieli pystyy esimerkiksi helposti vastaanottamaan uusia sanoja ja muokkaamaan ne suomalaisiksi; se kykenee muuttumaan maailman muuttuessa. Samalla tavalla kuin suomi, myös sen eri puhekielet, kuten murteet sekä Stadin slangi, ovat aikojen saatossa muuttuneet joustavasti. Ja slangikin lienee suomalaisille nyt tutumpaa kuin koskaan aikaisemmin.
Noin kymmenisen vuotta sitten oli äidinkielen ja kirjallisuuden ylioppilaskokeessa tehtävä eräästä pilapiirroksesta. Tehtävä aiheutti paljon jälkipuintia, sillä pilakuva sai abit Kehä kolmosen pohjoispuolella ärtymään. Sitä ei tosin aiheuttanut itse kuvan aihe, vaan siinä esiintynyt sana ”stidit”, joka silloin oli monelle slangia tuntemattomalle täysin vieras. Susirajan ulkopuolella päästeltiin ärräpäitä, ja kitkerimmät syyttivät kokeen laatijoita helsinkiläisten suosimisesta sekä sen tosiasian unohtamisesta, ettei ”Helsinki ole koko Suomi”. Ylioppilaskokelailla oli toki ymmärrettävä syy suuttua. Eihän ylioppilaskoe ole oikea paikka oppia vierasta kieltä, jota slangikin siihen tutustumattomille ja osaamattomille on.
Slangitietoisuutta on kyllä tähän asti kouluissa levitetty ympäri Suomea ainakin äidinkielen oppikirjoissa. Joissain kouluissa äidinkielen tunneilla esimerkiksi luetaan slangiksi kirjoitettuja tekstejä tai vähintäänkin kuunnellaan Tuomari Nurmiota ja mietitään, mitä ihmettä tarkoittaa ”tonnin stiflat”. Omien havaintojeni perusteella nuorten mielestä slangin kääntäminen yleiskielelle tai omalle murteelle on hauskaa, ja onhan se kielikasvatusta siinä missä minkä tahansa muun kielen opettaminen. Samalla ”Helsinki ja muu Suomi” -vastakkainasettelusta tai muusta nurkkakuntaisuudesta voi ehkä irtaantua – tai ainakin edes hetkeksi katsahtaa piirun verran yhdestä vinkkelistä toiseen. Mainitsenpa tässä vielä, että minulla on omasta mielestäni kompetenssia puhua nurkkakuntaisuudesta ja stadin – sekä kielen että kaupungin – kyvystä ärsyttää muita suomalaisia, sillä olen asunut ison osan elämästäni pohjoissuomalaisessa pikkukaupungissa.
Nykyisen slangin on sanottu syntyvän Itä-Helsingissä ja saavan vaikutteita edelleen jonkin verran englannista ja venäjästä, mutta yhä enemmän maahanmuuttajien myötä myös somalista ja arabiasta. Tästä väittämästä olen lukenut keskustelupalstojen kiistelyjä, joissa on oltu muun muassa sitä mieltä, että ”oikeaa slangia” ei enää juuri kukaan osaa tai puhu. Vanhan ja uuden maailman kohdatessa on kuitenkin aika turhaa kiistellä siitä, mikä on ”oikeaa suomea” tai ”oikeaa slangia”. Eihän kukaan enää puhu sellaista suomea, jota puhuttiin 60-luvulla, eikä siitä mihinkään pääse, että nykynuoret käyttävät kieltä eri tavalla ja luovat identiteettinsä erilaisessa kielimaailmassa. Ja nykyään – toisin kuin vielä kymmenen vuotta sitten – maailman kutistuttua matkailun ja internetin myötä nykynuoret löytävät toisensa somessa. Siellä heillä on käytössään suomen eri puhekielten lisäksi englanti, tuo suomen kielen suurin uhkaaja, sekä muut kaikille yhteiset kommunikointikeinot, kuten erityisesti tunteiden ilmaisuun käytetyt symbolit, emojit. Maailmalla ne tunnetaan laajasti ja niitä on kätevä käyttää, koska niiden merkitys lienee sama kaikille.
Kaiken kaikkiaan näyttäisi siltä, että niin suomelle kuin slangille löytyy edelleen käyttäjiä ja levittäjiä, joiden mukana ne voivat säilyttää elinvoimansa. Siitä, että slangikin elää ja sitä tunnetaan, kertonee yksi esimerkkitapaus elävästä elämästä. Tässä taannoin opetin eräässä pääkaupunkiseudun oppilaitoksessa suomea ryhmälle maahanmuuttajia ja vaihto-opiskelijoita. Yhdellä oppitunnilla kävimme läpi eri kulkuvälineiden nimiä. Kun näytin heille kuvaa ratikasta, huudahti heti innoissaan nuori brasilialainen vaihto-opiskelija: ”Spåra!” Mitään muuta nimeä hän ei sille tiennyt.
Satu Maakanen