minnaillaan kuin tää boltsi födas
Ilmatar, toi ilman impi, korkkaamaton kaunokainen.
Ehtana eli ikänsä, ilman pitkillä pihoilla,
avaruuden aukeoilla. Yksikseen tuli ikävä,
ilman miestä kyllästytti, tsimmas iltaisin ypönä,
öisin miehettä makasi, ilman pitkillä pihoilla.
Funtsas astua alemmaks, foogun päälle laskeutua.
Tuli huisi myrskyblosis, itäisestä naapurista,
blosis tyttöä hypytti, skönen vaahdoksi puhalsi,
foogut korkeat kohotti, meren hiivari ajeli,
pitkin myrskyistä sköneä, vaahtopäillä lainehilla.
Blosis bylsi ilman immen, vetäisi veden emosta,
pitkiks päiviks raskahaksi, vuosikausiks kantavaksi.
Eikä vaan födaa kakara, pääse tuulen nussuttama.
Tsimmas luoteet, tsimmas lännet, tsimmas pohjoiset etelät,
tsimmas kaikki ilmansuunnat, vatsan poltoissa kovissa,
magataudissa stydissä. Silti ei födaa sikiö,
eikä ilmesty ipana.
Friidu vaan skönessä kellu, tuskissansa tsimmaeli.
Eikä vaan födaa kakara, pullahda snadi sikiö
Spiidaa friidu särkyjänsä, bamlaa bööna itseksensä:
”Voihan raasua minua, miks hendaskin näin minulle,
poloiselle doorikselle? Pitkään täällä tsimmaelin,
kroolailin avomerellä. Itätuulen raiskaamana,
merivirran vietävänä.”
Yksiksensä itkeskeli, bamlas spiidaten samalla:
”Voihan faidu vaivojani, kirottua kurjuuttani.
Miksi dyykkasin skönehen, pulahdin sen mainingeille,
sussuksi sköneblosiksen, itätuulen morsioksi.
Oi Ukko ylijumala, taivaan ankara isäni!
Nyt mä tarttisin sinua, tule Armo jeesamahan,
poltoistani päästämähän. Jeesaamahan vaivoissani,
sleppaamahan tuskistani. Poloiselta poltot poista!
Aikaa vierähti snadisti, kulu viikot vikkelästi.
Tuli sotka sorsalintu, pesällensä mestaa etsi,
jonne laskisi egunsa, pesän duunais poikasille.
Ajatteli funtsaeli, minnekkä pesänsä saisi,
mistä hittaisi alusen. Se vain fooguja hogasi.
Niillekö teen mun pesäni, tuuleenko munin eguni?
Blosis stikkaisi skönehen, tyrskyt söndraisi munani.
Silloin merten valtiatar, meren mutsi, ilman impi,
nosti klabbinsa merestä, polvensa aaltojen alta,
majapaikaksi munille, sorsalinnulle himaksi.
Sotka lentää liihotteli, äkkäs klabbin Ilmattaren,
sinisellä aallokolla. luuli kaislamättähäksi,
taikka heinätuppahaksi.
Flygaili ja laskeutuvi, päälle polven parkkeerasi,
siihen duunasi pesänsä, muni kultaiset egunsa,
kuusi kultaista egua, rautaegun seitsemännen.
Alko hautoa eguja, polven päällä lämmitellä,
päivää kolme hauto siinä,kolme päivää, kolme yötä.
Lämpes jo pahasti polvi, tuntu melkein brennailevan.
Eikä kestänyt kipua. Meren mutsi, ilman impi,
luuli turmansa tulevan, skagas vallan hiiltyvänsä.
Sparkkasi ihan snadisti, täräytti hintsun verran.
Egut molskahti skönehen, ajelehti alle foogun,
meni vallan pirstaleiksi, kalahtivat kappaleiksi.
fooguun kappaleet katosi, murut mainingin sekahan.
Eipä menny botneen biitit, virtaan kappaleet kadonnu,
egut kahtia hajosi, puolikkaiksi poksahtivat,
keltuainen suulikseksi, valkuainen mollikaksi,
murut himmelin staroiksi, pilkut pilviksi sijoittu.
Väkersi Rantsu